Vaikka on edelleen vaikeaa, olen oppinut ottamaan itse pieniä askelia omaa onnellisuuttani kohti.
Jos masennus tahtoo pitää minut sängyssä pyjama päällä koko päivän, pakotan itseni suihkun kautta kävelylle,
ja yhtäkkiä huomaan ettei kaikki olekaan niin toivotonta.
Otin Katista esimerkkiä enkä enää lue blogeja, joiden tiedän aiheuttavan minulle ahdistusta.
Jos halu olla syömättä iskee, pyydän Ihmepoikaa kanssani keittiöön katsomaan televisiota ja pilkkomaan sipulit.
Olen oppinut, että ei ole pakko syödä ähkyyn asti.
Jos haluan aloittaa päivän syömällä suklaapannukakkuja, niin minähän vittu syön suklaapannukakkuja,
riippumatta kuinka paljon äiti katsoo nenänvarttaan pitkin.
Kyllä minä vielä selviän.
Suunnittelemme Katin kanssa lähtevämme kesällä taas Iso-Britanniaan, ei elämää ilman väärin päin kulkevaa liikennettä ja jatkuvasti remontissa olevia metroasemia ole luotu meitä varten. Kaipaan myyjiä jotka sanovat
cheers ja
here you go love, kaipaan seitsenkerroksisia lelu- ja kirjakauppoja joista ei ikinä pääse alle tunnissa ulos, kaipaan sitä kutkuttavaa fanityttötunnetta joka tulee kun etsii riikinkukkoja Wiltshiressä tai kuuntelee musiikkisoittimesta Viisasten kiveä junan lähtiessä King's Crossilta kauas pohjoiseen. Saatan joutua uhraamaan sateenkaarikulkueen jotta suunnitelmamme voi toteutua, mutta ei se mitään - jotkut asiat ovat sen arvoisia.