pinnalla kaikki

Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa.

Onnistuin eilen raahaamaan itseni ulos huoneestani, kiroilin kun meikit eivät tahtoneet toimia enkä millään ollut löytää toista kenkääni mutta lopulta pääsin kuitenkin keskustassa odottavan Sopulin luo. Salaattia ja kahvia ja teetä ja sympatiaa, paljon kiroilua ja surullisia totuuksia, kaksi tuntia istuimme juttelemassa todennäköisesti aivan liian kovaäänisesti mutta paskanvitut ja lisää naurua. Kävimme lopulta valitsemassa minulle kaupasta värilliset piilolinssit, kotiin (viinihyllyn ja apteekin kautta shh) päästyäni seison pitkään peilin edessä hämmästelemässä, kuinka eri ihmiseltä näytän.

(Sain lääkäriltä sellaisen häräntappococtailin lääkkeitä, että nyt jos ei uni ala tulla niin jo on ihme.)

makeasti oravainen

Näen painajaista hänestä, hänestä ja hänestä (sinusta), herätessäni en edes vaivaudu yrittämään vaan nousen istumaan ja heitän kattovalon päälle. Kello näyttää vasta nolla neljä neljä kolme, en tiedä miten tulen jaksamaan läpi illan kuoroharjoitusten kun olen niin monta yötä nukkunut (ollut nukkumatta) niin huonosti.

Eilen jäi terapia väliin, tänään on oma terapiahetki Sopulin kanssa. Teetä ja sympatiaa, hyvää salaattia vaikken sitä oikeastaan taida ansaita.

(Haluaisin lähteä tädin perheen luo, mutten kehtaa koska olen niin oksettavan suuri.)

ihmisten edessä

"No totta puhuen mä olin just lähdössä,

noi ei meinaan näytä mua hirveesti kaipaavan."

ja taas kerran

minä
olen

yksin

córdoba, córdoba

On varmaan kovin hupaisaa tai sittenkin ehkä surullista katsoa vierestä, kun kaksi syömishäiriöistä lähtee lounaalle yhdessä. Sopili muotoilee salaattinsa täydelliseksi ympyräksi lautasella ja kerää pienenpienen murusen ihan kaikkea haarukalle ennen kuin uskaltaa laittaa sen suuhunsa, minä sekoittelen aineksia keskenään varoen ettei yhdelläkään haarukallisella ole enemmän salaatinkastiketta kuin toisella ja että lautasen sisältö on varmasti tasapainossa. Puolitoista tuntia siinä taisi kestää ennen kuin välissämme olevilla tarjottimilla ei ollut enää kuin tyhjät lautaset - pitihän sitä välillä laskea välineet alas, kun tuli jotain sanottavaa emmekä me nyt voi keskeyttää jotain niin tärkeää kuin puhuminen sen takia että pitäisi syödä. Toinen on niin pieni, niin kovin pieni ja niin kovin surullinen, yritin parhaani mukaan antaa vertaistukea (vaikka enhän minä taida olla mitään häneen verrattuna) ja kyllä me sitten lopulta hymyillen halattiin bussipysäkillä ja sovittiin lähtevämme tanssimaan lauantaina.

Nyt on laiska aamu, selaan läpi kansioita kirjallisuudentutkimuskursseilta muutaman vuoden takaa ja itken, itken koska olen lopullisesti menettänyt sen elämän mutta itken myös koska en ymmärrä miten joku on voinut ihan oikeasti istua alas ja kirjoittaa jotain näin uskomatonta.

I heard a Fly buzz - when I died - 
The Stillness in the Room 
Was like the Stillness in the Air - 
Between the Heaves of Storm - 

The Eyes around - had wrung them dry - 
And Breaths were gathering firm 
For that last Onset - when the King 
Be witnessed - in the Room - 

I willed my Keepsakes - Signed away 
What portion of me be 
Assignable - and then it was 
There interposed a Fly - 

With Blue - uncertain - stumbling Buzz - 
Between the light - and me - 
And then the Windows failed - and then 
I could not see to see -

- Emily Dickinson, "I heard a Fly buzz - when I died"

Kuvailin joskus tämän runon tunnelmaa professorille "It's like... The air just before lightning strikes. The calm before the storm, you know? You're holding your breath and staying perfectly still because you know something is about to happen and there's nothing you can do about it." ja hänen silmissään paistoi suru kun hän nyökkäsi minulle.

(Emily Dickinson on aina kiehtonut minua, hänen tapansa käsitellä sairaalloisuutta ja ihmisten kuolevaisuutta, hukkuminen hirttäminen tukehtuminen jäätyminen nääntyminen ampuminen puukottaminen ristiinnaulitseminen elävältä hautaaminen giljotiiniin joutiminen.)

Tällaisia runoja lukiessani haluaisin vain polttaa omat kansioni, omat haparoivat yritykseni tehdä vaikutus tähän maailmaan.

syypää

unissani:

ihmepoika kuolee

kissani kuolee

kaikki kuolee

Heräsin eilisillan syömisen aiheuttaman ahdistuksen otteessa ja olin jo täysin valmistautunut viettämään tämän päivän yksin peiton alla. Onneksi Sopuli sai minut vain parilla sanalla houkuteltua keskustaan iltapäiväksi - tulispahan syötyä fiksusti ja kiroillaan ja aiheutetaan pahennusta, saan samalla myös jotain mikä saa minut liikkeelle illan kuoroharjoituksia varten. (En tiedä miten tulen pysymään hereillä, eilen meinasi taju lähteä jo kahdeksalta ja tänään pääsen vasta kymmeneksi kotiin. Vihaan aikaeroja.)

Haaveilen kouluun pääsemisestä, ja ensi vuoden kesän viettämisestä jossain päin Skånea töissä. Tahdon kouluun niin paljon että sattuu - kouluun, jossa viihdyn, jossa jaksan oikeasti taistella sairaslomalle tai osastolle taas ne puhuvat osastosta ja minä taistelen kynsin hampain joutumista vastaan.

En uskalla hymyillä, koska pelkään ettei minulla sittenkään ole syytä.

until the end

(Pekingissä on jo melkein huominen, ehkä saan kirjoittaa toisen päivityksen?)

Makaan sängyssä mutten saa unta, päässä pyörii niin paljon ajatuksia että haluaisin vain viiltää hakkaa repiä raadella ne kaikki pois, luettelen päässäni syitä miksi en saa mutta onko pakko? Ahdistaa ne määrät mitä olen täällä syönyt, ahdistaa oma saamattomuus, ahdistaa kahden viikon päästä kouluun hakeminen, ahdistaa housujeni vyötärön yli vyöryävät jenkkakahvat ja pitkästä aikaa ahdistaa myös typerä pelko, että ystäväni oikeasti vihaavat minua. En jaksa.

Minä yritän parantua, minä haluan parantua - ja silti mietin hiljaa mielessäni, että kuinkakohan kauan onnistuisin olemaan syömättä. Tuskin nuo mitään huomaisivat, ja vaikka huomaisivat niin äitikin olisi kai vain tyytyväinen. Syömättömyyden suunnittelu on niin paljon helpompaa kuin nukahtaminen, enkä millään jaksaisi tänään itkeä enää yhtään enempää. Tiedän, että pitää pysyä vahvana ja kaikki tulee loppujen lopuksi olemaan sen arvoista ja blaa blaa. Minusta olisi mukavaa, jos joku joskus halaisi minua, enkä minä aina muita. "Mä en vittu jaksa olla vahva koko ajan", kuiskaan hiljaa vanhempieni kissanpennulle. Hän jatkaa leluhiiren raatelemista minun lysähtäessä lattialle.

Facebook ehdottaa minulle jatkuvasti Sopulin tyttöystävää kaveriksi, painan pientä ruksia ja nauran koska mitä muutakaan voin kuin nauraa, kun sammutan koneen ja suljen silmäni muistan taas että minä en merkinnyt enkä ikinä tule merkitsemään hänelle en paskan vitun minkään vertaa.

lopeta!

"Ja mulla on aina se ongelma, että koska oon kertonut mun läheisimmille kavereille mun syömisvammailusta, ni sit jos söisin normaalisti ni ne jotenki kelais että mä oon vaan huomiohuora enkä ikinä ollutkaan oikeesti sairas. Niin karulta ku tää kuulostaaki, ni susta sentään näkee päälle että ei oo kaikki hyvin. Mä oon vaan tämmönen... surullinen, tasapaksu 21-vuotias epäaikuinen." 

Eilen illalla puhuin kunnolla Sopulin kanssa pitkästä aikaa, ja jäi niin hyvä maku suuhun että yllätyin itsekin - jäi vaikka puhuimmekin syömishäiriöistä ja paranemisyrityksistä ja puhuin hänelle rehellisemmin kuin kenellekään miesmuistiin. "Syömishäiriöt on ihan paskoja, kun ne ei kato kokoo, mutta kaikki muut tuijottaa vaan sitä saatanan kokoo", maailman pikkuruisin tyttö vastaa minulle ruudun toiselta puolelta, ja totta puhuen se tiivistää koko keskustelun aika hyvin. Miten voi olla niin vaikeaa päästää irti jostain, minkä tietää aiheuttavan vain harmia sekä itselle että läheisille?

(Kuulen taas kuittailua siitä, miten tyhmä olen kun annan Sopulille kaiken anteeksi. He väittävät minua taas kerran alitajuntaisesti itsetuhoiseksi, mutta hei, kaveria ei jätetä.  En minä voi noin vain olla välittämättä. Suren heidän kaikkien puolesta, Sopulin ja S:n ja etenkin Kiharan, jonka kanssa meni välit jonkun tyhmän väärinkäsityksen aiheuttaman ylireagoinnin takia; Kiharan, jolta haluaisin vain pyytää anteeksi mutten saa avattua suutani.)

Juttelin pienessä jallukolahiprakassa Juulian kanssa mikä saa sut hymyilemään? ja tanssin keskellä pientä yksiötäni pitkälle aamuyöhön, enkä muista milloin olisin viimeeksi hymyillyt yhtä aidosti.

year in the life

 

Tammikuu alkaa rakettien alla suudelmalla ja rakkaudentunnustuksilla, haaveilla omasta asunnosta ja timanteista. Kello 00:00 tammikuun ensimmäisenä päivänä on elämäni onnellisin hetki. 

Helmikuu jatkuu onnellisempana kuin koskaan, ja pääsen neljän kuukauden odotuksen jälkeen Kelan kuntoutusterapiaankin. Silloin aloitetaan perhesuhteiden setviminen ja pakko-oireiden hoitaminen - ei ole tarvetta käsitellä masennusta tai syömishäiriötä, kun ne ovat menneet niin taka-alalle. 

Maaliskuussa huomaan ettemme ole yhtä onnellisia kuin vain hetki aikaisemmin, mutta ruokavalioni pysyy silti normaalina eikä minulla ole mitään sen suurempia itseinhoisia ajatuksia. En hae haluamaani kouluun koska tahdon pitää todennäköisyydet, että pääsemme Minnin kanssa muuttamaa yhteen, mahdollisimman korkeina. Minni ei estä minua. 

Huhtikuussa Minni on koko ajan töissä, ja hänen kiinnostuksensa minun kanssa ylipäätään kommunikoimiseen alkaa hiipua minun mustasukkaisuuteni kasvaessa. Pieni paniikki alkaa nousta kurkussani mutta olen silti täysin varma että tämä on vain ohimenevä vaihe, onhan meillä ollut vaikeaa ennenkin. 

Toukukuun alussa terapia loppuu mutta saan kesätöitä viikon varoitusajalla, ja se pelasti elämäni. Viikkoa myöhemmin Minni ilmoittaa että on kyllästynyt suhteeseemme, minä rukoilen häntä jaksamaan yrittää, lupaan olla hänelle parempi, mutta kaksi viikkoa siitä päivästä maailmani romahtaa. "Mä oon pahoillani mutta meidän pitää puhua." Hetken hiljaisuus. "Ootko sä varma?" Itkuiset silmät. "Oon." Tyhjyys."Okei." 

Kesäkuussa en mene kovin montaa päivää itkemättä. Olen varma ettei kipu tule koskaan loppumaan, syömishäiriöni palaa kertaheitolla voimakkaampana kuin ikinä, ja vain tieto työvaatteiden paljastavuudesta pitää veitsen poissa iholtani. Laihdun viisi kiloa neljän viikon aikana. Adoptoin maailman typerimmän nimen omaavan kissan, ja eläimen seura tekee minulle parempaa kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Näen Kukan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. 

Heinäkuussa ei satu enää läheskään yhtä paljon, Sopuli hymyilyttää aamujani ja päivät menevät töissä nauraen. Käyn tanssimassa ja juhlin syntymäpäivääni, mutta yksin ollessani käperryn suihkun lattialle haukkomaan henkeä. Itseinho on silti taas vallannut maailmani, laihdun toiset viisi kiloa. Hankin pitkään halutun tatuoinnin muistuttamaan siitä, että oikea elämä on vielä odottamassa. Vahempani muuttavat Ihmepojan kanssa Kiinaan. Laadin listan asioista, jotka minun on koettava ennen kuin saan halutessani tappaa itseni. 

Elokuussa saan painonlaskun tasaantumaan, laihdun vain kaksi kiloa. Kuun lopussa Sopuli lopettaa spontaanisti täysin kaiken kommunikoinnin, enkä kuule hänestä mitään moneen kuukauteen. Terapia jatkuu, kesätyöt loppuvat ja valmistaudun yliopiston neljännen lukuvuoden alkamiseen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. 

Syyskuussa lukuvuosi jatkuu, en pääse kuin kahdelle haluamalleni kurssille ja lähden itkien kotiin jo ensimmäisenä päivänä. Olen niin kamalan väsynyt kaikkeen, vihaan itseäni ja koulukavereitani ja ihan kaikkia. Katti muistuttaa minua elämästä, itken hänelle kuinka vihaan kaikkea, hän sanoo tyynesti että sitten pitää muuttaa asioita. Matkustan ensimmäistä kertaa Lappiin ja tunnen kuinka kauan sitten kuplineet tunteet palaavat takaisin vielä voimakkaampina kuin ennen. Paino nousee kaksi kiloa. 

Lokakuussa Minni lähettää minun hänelle tekemät tavarat takaisin ja laittaa välit kanssani poikki, enkä ole sen jälkeen vaihtanut hänen kanssaan muita sanoja kuin hyvänjouluntoivotukset. Hukun ahdistukseen, hukun vaikka käyn elokuvissa ja suutelen kaatosateessa kahden sateenvarjon alla koska jollain tasolla tiedän jo, että Katti on liian rikki pystyäkseen tähän. Paino nousee kolme kiloa. 

Marraskuussa painonnousu tasaantuu ja tunteet kasvavat, kerrankin en tukahduta niitä. Aloin kirjoittaa pitkästä aikaa, huvipuistoista ja teemukeista ja Sopulista mutta ennen kaikkea Katista, ja uskallan ottaa esiin melkein kolme vuotta aikaisemmin aloitetun, vielä keskeneräisen romaanin. Vietän koko marraskuun pyörien muistoissa ja haaveillen tulevaisuudesta, keskityn mahdollisimman vähän nykyhetkeen. Jään sairaslomalle koulusta, ja kuun viimeinen päivä lähden taas Lappiin. 

Joulukuun alussa maailmani romahtaa toisen kerran, mutta niin odottamattomalla tavalla että en edelleenkään ole uskoa sitä. En nuku kahtena ensimmäisenä yönä ollenkaan, ja sen jälkeen itken kolme vai neljä vuorokautta putkeen. Kirjoitan romaanini loppuun ja tiedän ettei tapahtunut ole minun vika vaan hänen, ja vaikka kipu on sietämätöntä niin olen ylpeä itsestäni - minä en kadu sekuntiakaan, kun taas hän ei tule ikinä katumaan mitään yhtä paljon. Mutta silti, kun vihdoin lopetan itkemisen, tuntuu kuin lopettaisin tuntemisen kokonaan. Hymyilen ja flirttailen ja leikin onnellista ystävien ja perheen keskellä, mutta jotenkin vain tiedän että en tule enää päästämään toista ihmistä lähelle. Päätän parantua, ja lähden kahdeksi viikoksi lomamatkalle kummiperheen kanssa; palattuani takaisin vietän uudenvuodenaaton Kukan kanssa - ainoan ihmisen, joka on tänä vuonna pysynyt tukenani ihan kaiken läpi.

  

 Tänä aamuna herätyskellon soidessa tasan kahdeltatoista haluan vain heittää puhelimen seinään, jatkaa painajaisista huolimatta nukkumista lämmin kissa kerällä kaulani vieressä, mutta tiedän että pitää nousta tai en ikinä pääse aikaerovieroituksestani ohi. Nousen, nyt on uusi päivä, ja muutaman sekunnin päästä muistan että nyt on joulukuun viimeinen päivä. Kyllä minä tiedän että tammikuun ensimmäinen on tavallinen päivä siinä missä muutkin, mutta minä olen näitä höpsöjä joiden maailma muuttuu aina seinäkalenterin mukana, ja totta puhuen voisin haluta vaihtaa kalenterin jo nyt. Tahdon aloittaa uuden, paremman luvun elämässäni.

 

 

 Hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle, joka tätä lukee. ♥

here comes the part

michael kors tommy hilfiger victoria's secret converse urban decay

sephora papaya wet seal walt disney clark's target

Joulupäivänä itkin Disneyworldin jouluparaatissa mutta hukutan ahdistuksen materialismiin, kädet selaavat tottuneesti vihreitä seteleitä ja tutut, tyhjät hymyt ja hyvänpäiväntoivotukset hi how are you doing today i'm fine thanks have a great day happy holidays tulvivat huulilta. Välillä oloni on jopa kaunis, ystävälliset myyjät pukukopissa oh sweetie that's gonna be way too big for you saavat hymyilemään ja pettämättömän vaatemaun omaava serkkuni nostaa peukkuja ylös kun heilutan henkareita kaupan toiselta puolelta. Aina joskus peilistä vilahtaa kaunis, hoikka nuori nainen, mutta välillä taas - niin, välillä taas. Haluaisin niin paljon, että sairaudet jättäisivät minut rauhaan. Uudenvuoden jälkeen terapia jatkuu kahdesti viikossa, ei minulla oikeasti olisi siihen varaa tämän reissun jälkeen mutta kai minä selviän. Ainahan minä jotenkin selviän.

Puna lähetti joulutunnustuksen, on kuulemma ihastunut minuun. Juuliankin kanssa on sovittu treffit ensi kuuksi, saa nähdä tuleeko kummastakaan mitään - olen kyllä kiinnostunut, mutta kaiken sen jälkeen mitä tänä vuonna on tapahtunut Minni Sopuli Katti kaikki en tiedä pystynkö mihinkään.

Kyllä minä pystyn, kyllä minä tästä kurasta vielä nousen.

kelpaat kelle vaan

Veikattiin konserttiin viittäsataa katsojaa - paikalle tuli kaksi tuhatta. Kaksi tuhatta. En ole ikinä ollut osana missäkään yhtä upeassa, hypin ja hihkuin innosta monta tuntia jälkikäteen. Aivan uskomaton kokemus, yksi elämäni parhaista!

Lopulta tulin tulokseen että pakko minun on energiani johonkin purkaa, heitin päälle nopeat meikit ja juhlavaatteet ja lähdin keskustaan. Näin jälkikäteen ajateltuna huvittaa, kesän valokuvia muistellessa tajusin että minulla oli perjantaina baarissa päällä ne samat vaatteet, jotka minulla oli sinä päivänä, kun Sopuli katkaisi välit - sillä kehen muuhunkaaan minä olisin tanssilattialla törmännyt kuin tyttöön, joka oli joskus liian laiha rakkaani. Päädyimme vaihtamaan kuulumisia ja tanssimaan loppuillan sivistyneesti; vaikka olin jo vihaisia kyyneleitä pidätellessä lähdössä narikkajonoon hänen mennessä jo toista kertaa kaulailemaan eksänsä kanssa, sai Sopuli minut lopulta jäämään pilkkuun asti. Saatoin lääkitä katkeruutta juomalla drinkin tai kaksi kolme neljä seitsemän liikaa, mutta pääsin silti kotiin asti sekä henki että kunnia ehjänä.

Eilisaamu meni yksinäisyydessä. Näin koko toissayön painajaisia Minnistä ja Sopulista, aamulla herätessäni yritin keskittyä televisiosarjaan mutta ahdistus valtasi silti koko kehoni. Kaiken lisäksi en vieläkään muista milloin Katti olisi viimeeksi ottanut minuun omatoimisesti yhteyttä - tai no, tiedän tarkalleen mistä lähtien, ja inhoan itseäni koska menin näköjään hänen silmissään pilaamaan välimme. Eilen illalla Kukan luona istuin keittiön tuolilla ja kirosin mukavitsillä kaikkea. "Joko ne on ihan hirveitä mulkkuja tai sit ne on tuhannen kilsan päässä tai sit mä kusen kaiken. Välillä kaikki noi. Mutta yleensä mä vaan kusen kaiken." Kukka tuntuu olevan ainoa joka edelleen uskoo minuun, ainoa joka jaksaa olla vieressä ja silittää päätäni kun makaan lattialla itkua pidätellessä. Selitän leikittelevällä äänensävyllä kuinka tulen kuolemaan yksiössä kissojen ympäröimänä, mutta syvällä sisällä on puheestani leikki kaukana.

Lähetin terapeutille viestiä, että en ole tänään tulossa. En vain pysty.

vääriä henkiä

Näin unta Sopulista. Heräsin hymy huulillani ja hetken aikaa luulin nousevani auringonpaisteeseen ja kesähelteeseen, mutta sitten karu totuus romahti niskaani - nyt on lokakuu, ulkona sataa ja Sopuli ei ole edelleenkään puhunut minulle sen jälkeen kun elokuussa sanoimme, että nähdään parin tunnin päästä. En ymmärrä; miten voi olla niin helppoa yksinkertaisesti katkaista kaikki välit ilman mitään varoitusta tai selitystä? Luulin että kerrankin ihan oikeasti merkitsin jotain, mutta olin taas väärässä. Ainahan minä olen. En edes tiedä miksi Sopuli yhtäkkiä nousi alitajunnassani, ei hän enää ole osa elämääni. Laitoin valot päälle välittämättä herätyskellon liian pienistä numeroista nolla neljä viisi seitsemän, suihkuun ja meikit naamaan. Tänään on uusi päivä.

Seitsemänkymmenenkahdeksan päivän päästä lähden reissuun tädin perheen kanssa. Seitsemänkymmentäkahdeksan päivää, kuinkakohan paljon ehtisin laihtua siinä ajassa? Terapeutti kysyy mitä minulle kuuluu, en osaa puhua hänelle joten hymyilen ja sanon että ihan okei.

Katson Katin linkittämiä kuvia ja suljen silmäni, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Olen päättänyt niin. Olen odottanut kauan, kestän odottaa vielä hetken.

moves like jagger

Yö on vaihtumassa aamuksi, kun hiivin ulos vieraasta asunnosta tutussa talossa. Yritän sulkea oven mahdollisimman hiljaa, en tahdo herättää ketään, elämää korkeammat korot roikkuvat kädessäni ja tajuan paitani olevan nurin päin päällä kun hoipertelen edelleen humalassa portaita alas. Vain puoliksi leikilläni harkitsen meneväni pari kerrosta ylemmäs ja koputtamaan Sopulin ovelle, huutamaan ja itkemään ja kertomaan kuinka pahasti satutti, mutta kipitän kiltisti bussipysäkille. Kuski katsoo minua huvittuneena kun kaivan aurinkolasit päässä lompakkoa, kysyy oliko rankka ilta. Päästän epämääräisen ynähdyksen ja menen istumaan.

Toissapäivänä työpaikan loppubileet, eilen niin kamala krapula ettei pitkään aikaan ole tuntunut niin kuolemalta. Pääsin kotiin joskus kuudelta aamulla, nukuin muutaman tunnin ennen kuin nousin, lähdin lenkille ja koomasin television edessä katsoen toissapäivänä postiluukusta kolahtaneita kauhuelokuvia. En uskaltanut katsoa verkkopankkia, mutta muistikuvien perusteella veikkasin olevan sataa euroa köyhempi kuin vuorokautta aikaisemmin. Hups. Taisi baarimikko minulle pari shottia ilmaiseksikin antaa - ei tosin mitään hajua, että miksi tarkalleen.

Eilinen iltapäivä ja ilta menikin Nitan luona, hän on vihdoin palannut takaisin opiskelukaupunkiimme oltuaan poissa melkein neljä kuukautta! Oli niin helpottavaa pystyä avautumaan kaikesta, selitin pitkän lenkin aikana ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, töistä, Appelsiinin käytöksestä, perheestä, ihan kaikesta mikä on kesän aikana aiheuttanut huolta. Toinen raivosi kanssani niin lojaalina että hymyilytti väkisinkin, tuli niin hyvä olo että illalla päädyimme typerän slasher-leffan aikana syömään kokonaiset pizzat ilman että ahdistuin ollenkaan. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä minulla on oikeasti Nitaa ollut. Ehkä sittenkin selviän syksystäkin elossa.

grand ball

"Voimistelu vai baletti?"

"Mitä?"

"Niin, että ootko harrastanut voimistelua vai balettia vai mitä?"

"Aa! Uimahyppyä viitisen vuotta."

"Mä mietinkin, ei kenelläkään normaalilla oo noin hyvä kehonhallinta."

Hymyilen tanssitreeneissä opettajan katsoessa silmän pyöreinä lonkkieni ja keskivartaloni liikkeitä. Tiedän taipuvani aivan uskomattomiin asentoihin, sisäisesti kiljuin onnesta vatsalihakset tiukkana rintakehä eteen lantio taakse lonkat auki kantapäät yhteen kädet eivät hievahdakaan liukuessani pyörien tankoa alas. Treenien jälkeen puolen tunnin ohjattu syvävenyttely ja pyörällä kotiin, rojahtaessani sängylle olen mustelmilla ja väsynyt mutta onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Samaan aikaan on myös kovin sekava olo. Harjoiteltiin myös nostoja, ja niihin en yksinkertaisesti pysty - ei sen takia etten osaisi tekniikkaa, vaan koska minulla ei yksinkertaisesti ole lihasvoimaa nostaa vain käsivarsien avulla itseäni ylös tangolle. Haluaisin niin kovasti, mutta lihakseni ovat niin surkastuneita kahden vuoden liikunnattomasta syömisvammailusta, että en vain pysty. Mutta lihasten kasvattamista varten pitää syödä yli kulutuksen enkä tiedä, paniikki nousee pelkästä ajatuksesta, syödä tahallaan yli kulutuksen? Mahdotonta. Onneksi kun potkunyrkkeily jatkuu viikon päästä alkaa rasvanpoltto taas tehokkaammin, ehkä jos saan nopeasti ylimääräisen rasvan pois niin voisin alkaa harjoitella lihaksiakin loppusyksyyn mennessä? En tiedä en tiedä, itkettää ja hämmentää ja toivon enemmän kuin mitään olevani terve mutta en pysty, ehkä minua ei vain ole luotu onnelliseksi ihmiseksi.

Päätin kuitenkin olla vahva ja ottaa varovaisen askeleen eteenpäin: poistin painopalkin blogin sivusta ja vein ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen vaakani pois. Seuraan kyllä edelleen syömisiäni ja liikuntoja, kaikki pitää merkitä ylös ja laskea grammoja prosentteja päiviä, ehkä punnitsen itseni silti maanantaisin, mutta en joka päivä montaa kertaa.

Sopuli ei ikinä vastannut minulle, ei edes pyytänyt anteeksi. Itkin poistaessani hänet Facebook-kavereistani.

fuck you

"mä sentään seurustelin kaks vuotta s:n kanssa eikä siltikään tuu heti mieleen että milloin joku ois tehny mulle yhtä kusisen tempun."

Tänään (tai teoriassa eilen) heräsin aamulla aikaisin, kävin suihkussa ja laitoin kauniit vaatteet ja ehostin silmiä ja kampasin tukan sievästi, sujautin jalkani korkokenkiin ja laitoin huulille tahmaamatonta kiiltoa. Lähdin hyvin mielin keskustaan - olimme sopineet Sopulin kanssa menevämme kahville ja elokuviin. Minä olin kaupungilla yhdeltä, puoli kolmelta piti tavata Sopuli, puoli neljältä alkoi elokuvanäytös, puoli neljältä myös vihdoin luovutin ja lähdin itkuisin silmin takaisin bussipysäkille, naurettavan kalliit elokuvaliput edelleen lompakossa. Hän oli vielä varmistanut että kyllä hän on tulossa ihan oikeasti, mutta ei puolenpäivän jälkeen vastannut yhteenkään viestiin, ja kun yritin soittaa niin löi luurin korvaan. Tein illalla pienen kierroksen internetissä ja varmistuin siitä, minkä olin oikeasti jo päivällä tiennyt: ei mitään ollut sattunut, häntä ei vain ollut huvittanut tulla, ei ollut välittänyt edes sen vertaa että kertoisi minulle, antoi minun lähteä keskustaan ja ostaa liput ja odottaa turhaan. Ja hauskintahan tässä on, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun odotan häntä kaupungilla turhaan, ja vielä vähemmän ensimmäinen kerta kun hän ei yksinkertaisesti vastaa. Voin kertoa että oli aivan helvetin arvokas olo, on edelleen.

"Moi, mä laitan mun laukun alas ja käyn vessassa ja sit kiroilen kymmenen minuuttia ja yritän epätoivoisesti olla itkemättä", sanoin kun astuin Kukan ovesta sisään. Kukka ja Sini katsoivat minua silmät pyöreinä ja kuuntelivat hiljaa kun sopersin päivän ja viikkojen tapahtumia, jopa yleensä varsin siveäsuinen Kukka päästi suustaan pari voimasanaa siis mitä helvettiä oikeesti. Katti kiroili vuolaasti puhelimessa siis voi vittu kuin paska ihminen voi olla, kiroilee edelleen kun jutellaan koneella, ja Minnikin kun laitettiin viestiä pyysi saada tietää mikä on pielessä mitä vittua hei sori nyt vaan mutta nyt jätät ton muijan ihan omaan arvoonsa, et sä voi antaa toisen kohdella itseäs noin, ansaitset parempaa. Onneksi minulla on vielä muutama ihminen jotka välittävät, ja vielä suurempi onni että kaksi heistä asuvat niin lähellä. Kukka ja Sini informoivat että päivä vaatii raakaa väkivaltaa, joten Xboxissa pyöri Black Opsin zombiekentät kolmatta tuntia, minkä jälkeen käytiin hakemassa ruokaa ja peli vaihtui The Hills Have Eyes -elokuvaan ja sen jatko-osaan. Kello oli lähemmäs yhtä yöllä kun astuin kotiovesta sisään, yritän hengittää kun riisun kauniit vaatteet, pesen meikit pois ja harjaan lakan hiuksista.

Tein tyhmiä asioita, sellaisia jotka ovat tyhmiä sekä minun terveen että sairaan puoleni mielestä.

kesäyö

Ulkona paistaa aurinko ja lämpömittari näyttää kahtakymmentäviittä, mutta silti käydessäni äsken kaupassa näin ensimmäiset kellertävät koivut. Syyskuuhun on enää kaksi viikkoa ja aamuiset kadut pursuavat seitsenvuotisia lapsista päällään keltaisia takkeja ja sträpsitennareita, täynnä intoa ja autuaan tietämättömiä tulevaisuuden vaaroista. Bloggerin lukuluetteloni täyttyy ahdistuneista päivityksistä kouluruokailuista ja suorituspaineista, ylioppilaskirjoituksista ja yliopistojen kurssivalikoimista. Thinspoblogeissa tytöt kääriytyvät lämpimiin pyöröhuiveihin ja fitspoblogeissa Adidaksen juoksukengät hakkaavat keltaisten lehtien peittämää soraa vasten.

Ja minä istun kotona ja antaisin mitä vaan että pääsisin takaisin koulun penkille, en millään kestäisi odottaa vielä yli kahta viikkoa. Itken kun turhauttaa niin paljon, olen niin yksinäinen ja niin vailla tekemistä. Ketään ei kiinnosta nähdä minua, ei Appelsiiniä eikä Porkkanaa eikä Nitaa ja kaikkein vähiten Sopulia, vietän illat yksin laskien prosentteja ja viikkoja ja grammoja. Lukuvuoden aikana, vaikka masennus ja ahdistus estävät minua etenemästä läheskään niin nopeasti kuin pitäisi neljäs vuosi alkaa ja opintopisteitä alle kahden vuoden verran, on sentään jotain ajateltavaa - jos kuolen illalla tekemisen puutteesen niin voin sentään kerrata kiinan kirjoitusjärjestelmää tai taivutella saksan epäsäännöllisiä verbejä tai lukea Tarua sormusten herrasta ja ihan hyvällä omatunnolla väittää sen olevan yleisen kielitieteen kurssia varten. Mitä tahansa, jotten koko ajan olisi näin ahdistuneen turhautunut.

Lapsena halusin kasvaa dinosaurukseksi kun olen aikuinen. 

Nyt olen mukamas aikuinen ja näytän ihan dinosaurukselta. Pitää varoa mitä toivoo.

luulin et meitä on kaksi

Tuijotan puhelinta, toivon sen päästävän äänen, mutta se pysyy hiljaisena. Näin paljon minä sitten lopulta näköjään merkitsen. Inhoan itseäni kun menin avautumaan, sanomaan miten vaikeaa minun on odottaa tietämättömänä hiljaisuudessa - enkä edes siihen saanut vastausta. Selvä.

Tänään piti käydä hakemassa kengät työpaikalta ja Porkkanan kanssa kirjastossa, en saanut lähdettyä ulos asunnosta. Yritin nousta, yritin käydä suihkussa ja pukea päälle mutten pystynyt, jumituin sängynpohjalle syömään, tuijottamaan pimeää puhelimen näyttöä ja itkemään. Sain alkuillasta luettua kirjan ja syötyä ja varattua tanssitunteja ja ilmoitettua itseni nyrkkeilysalille ja syötyä ja syötyä vitun läski, nyt taas vain istun koneen edessä tuijottamassa tyhjänä eteeni. Haluan pois tästä asunnosta, pois täältä painostavasta hiljaisuudesta ja sängystä joka pilkkaa pienuudellaan ja kissan luota joka oksentaa vaikka minä itse en saa. Piti alunperin lähteä tänään tädin luokse, mutta suunnitelmat muuttuivat - elättelin toivoa, että Sopuli olisi sittenkin vastannut ja halunnut nähdä, mutta jos ei niin ei.

Voisin juosta metsään ja olla tulematta enää ikinä takaisin, kävellä laiturilta veteen ja jäädä sinne, kuristua merilevään ja löytyä rannikolta joskus ensi kuussa. Sinertävän harmaa ja kylmä niin kuin se mies vuosia sitten, en enää ikinä vihaisi tai itkisi tai huutaisi.

Minulla on niin uskomattoman arvoton olo, ettei pitkään aikaan ole tuntunut tältä.

lähteä kun pitäisi jäädä

  näen vain hirttäytyneitä ballerinoja
6.8.2012 klo 12:35. En tiedä mistään mitään. En itse näe mitään muutosta vartalossani mutta Laksi ja Kiivi kuulemma näkevät. Tahdon olla terve mutta tahdon samalla laihtua niin kovin pieneksi, enkä tunnu osaavan tehdä niitä kahta samaan aikaan. Sopuli vetäytyy omaan sairaaseen kuoreensa ja työntää mua pois samalla kun Miika flirttailee ja tekee kiinnostuksensa erittäin selväksi. Minulla on ikävä ystäviäni mutta samalla vihaan heitä, haluan halata heitä ja samalla iskeä puukolla selkään. Vihaan äitiä, vihaan Appelsiinia, vihaan Laksia ja Porkkanaa ja Partaa, mutta lähinnä vihaan itseäni. Vihaan, inhoan itseäni niin paljon että vatsassa velloo ja sydän tykyttää enkä saa henkeä ja tahtoisin vain luovuttaa ja kaatua tajuttomana maahan. Ehkä voisin taas vahingossa viiltää vihannesveitsellä haavan, katsoa turtana kuinka veri pulppuaa lavuaariin niin vuolaasti että liikkuessani näkökenttäni sumenee ja tunnen kuinka leijun ilmassa kun lyyhistyn lattialle. Neljäkymmentäkahdeksan pilkku kuusi, vai neljäkymmentäkuusi pilkku kahdeksan? Ylös alas ympäri mutta lähinnä alas.

voulez-vous

Eilen söin aivan kamalan määrän ruokaa. Tiedän ettei se kalorillisesti ollut paljoa, paljon alle terveellisen rajan, mutta jotenkin sitä vaan oli aivan järjetön määrä. Soijajugurttia wokkia pähkinöitä soijavanukas, uskaltauduin illalla jopa juomaan pienen lasillisen tuoremehua. En muista milloin olen viimeeksi juonut tuoremehua paitsi Minnin vahtivien silmien alla. Ehkä täysin kasvispohjaiseen ruokavalioon siirtyminen oli hyvä ratkaisu, ihan aikuistenoikeasti. Tupakkaakaan en ole polttanut kolmeentoista päivään - tosin siitä taitaa kyllä kiitokset mennä Sopulille, joka on mulkoillut ja napsahdellut aina valittaessani että tekee mieli. Laskin säästäväni vuodessa tuhatkolmesataa euroa jos en polta ollenkaan. Aivan uskomaton määrä rahaa, saan sillä maksettua yliopiston ja tanssin ja nyrkkeilyn ja sopivan kokoisia vaatteita ja se auttaa vuokrassakin paljon. Ehkä minä selviän.

Lajittelen kirjahyllyni keittokirjoja, selailen netissä uusia. Ostin pienen aromipesän ja sille yhteensopivan, vegaanisen kirjan. Eilen hain kauppahallista mustaherukoita, laitoin kiltisti pakkaseen odottamaan viileitä syysiltoja. Kohta voi jo mennä sienestämään tai laiskana päivänä kauppahalliin ostoksille, kääriä itseneulotun huivin kaulan ympärille ja hymyillä lehtien rapistessa jalkojen alla.

Syksy alkaa muutenkin ihan kohta! Odotan innosta pinkeänä ensi viikkoa, saan viimeisen työvuorolistani ja maksettua yliopiston lukukausimaksun, saan alkaa ihan oikeasti katsella kurssiaikatauluja sekä yliopistolla että tanssistudiolla ja nyrkkeilyseurassa. Jatkan liikuntaa, voin - ja on pakko - syödä hyvällä omatunnolla enemmän ja terveellisemmin. Ehkä minä vielä joskus olen terve, hoikka mutta pikkulihaksikas nuori nainen joka harjoittelee ensimmäistä maratoniaan varten.

Ihan outoa, kun Sopuli lähtee tänään laivalle eikä pääse kommunikoimaan ennen huomisiltaa. Olemme viimeeksi ollut näin kauan juttelematta... kesäkuun 9. päivä, ja sekin vain koska silloin emme yksinkertaisesti vielä tunteneet toisiamme. Hassua.

i'm gonna be

"VIRTA MÄ NÄIN SUT ÄSKEN TORIN KULMALLA siis mitä ihmettä kerro??"

Virnistelen harvinaisen tyytyväisenä itseeni saadessani kaverilta tekstiviestin matkalla ruokakauppaan keskustassa. Lähetän vastauksena vain silmää vinkkaavan hymiön, en selittele sen enempää. Välillä pitää olla ihan omia asioita, kuiskata parhaille ystäville arvaa mitä mulla on salaisuus mutta muuten vaan hymistä tyytyväisenä muiden ihmetellessä vieressä, että mitäs helvettiä tuolle on tapahtunut.

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet vallan hauskoja. Olen katsonut harvinaisen hyvän elokuvan ja monta jaksoa luvattoman koukuttavaa draamasarjaa, nukkunut pelottavissa lakanoissa ja juonut teetä parvekkeella, olen pyörittänyt toista kuin tanssijaa ja nauttinut auringon lämmöstä kasvoillani. Vietin myös muutaman tunnin tänään sinisten ihmisten seurassa, nauratti jossain vaiheessa kun tajusin, että mistä me ihan oikeasti puhutaan. Toisaalta, onhan se aika naurettavaa. Lähdin hymyillen apteekkiin ja kauppaan, olin vastuullinen ja jopa terveellinenkin, kun ostin multivitamiineja ja wok-vihanneksia ja tofua ja pähkinöitä ja soijajugurttia ja varmaan puolet koko Suomen porkkanoista.

2.8.2012 klo 00:40. On elokuu. Kuusi vuotta sitten muutettiin takaisin Suomeen, kuusi vuotta sitten kaikki oli vielä hyvin, kuusi vuotta sitten olin vielä laiha. Onko siitä oikeasti jo kuusi vuotta? Kuulostaa niin kamalan pitkältä ajalta, vaikka ihan äskenhän se oli. Silti se tuntuu kuin toiselta elämältä. Mutta toisaalta, kaikki ennen toukokuun 30. päivää vuonna 2012 tuntuu ihan eri elämältä. Vaikka siitä päivästä on vain vähän yli kaksi kuukautta, elämäni on jaettu kahtia. Ennen ajanlaskumme alkua. Kaikki oli erilaista - sekä hyvällä että huonolla tavalla. Hassua. Voisin mennä nukkumaan.

Viime yönä Sopulin nukkuessa istuin hänen huoneensa lattialla kirjoittamassa kännykän valaisemaan päiväkirjaan, miettimässä miten kaikki on muuttunut. Monesta asiasta en vielä näinkään epäjulkisesti uskalla kirjoittaa, koska ne ovat uusia ja pelottavia ja tahdon tottua niihin itse ensin ja varmistua etteivät ne lopu ennen alkamistakaan, mutta... niin. Ihan kaikki on erilaista, ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen.

korkeushyppääjän rakkaus

Kello puoli yksi, menen sänkyyn. Puoli kaksi, vaivun uneen. Kolme, kissa hyppää päälleni. Puoli viisi, sanomalehti kolahtaa postilaatikoosta. Kuusi, näen painajaista. Seitsemän, herätyskello soi.

En suostu ajattelemaan mitään, vaan pakotan itseni suoraan ylös. Tänään en käy vaa'alla. Paita päälle ja pyykkitupaan, miten ennen ulos lähtöä aina tuntuu kuin en omistaisi yhtäkään vaatekappaletta mutta kun ne pitää hakea kuivumasta niin ne eivät ikinä lopu? Heitän puhtaat pyyhkeet ja lakanat sängylle odottamaan ahkerampaa hetkeä, heittelen vaatteet omiin hyllyihinsä. Tänään en käy vaa'alla. Tarkistan nopeasti internetin surullisimmat nurkat, otan soijajugurtin ulos jääkaapista ja katson sitä. Tänään en käy vaa'alla. Valutan hanasta itselleni lasillisen kylmää vettä, katson sitä pitkään. Käyn vessassa. Tänään en käy vaa'alla, sanon ääneen sekuntia ennen kuin astun vaa'alle.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen ruhtinaallista yhtä (1) vapaapäivää. Tauotettuani työkavereitani kahdeksan tuntia lähden Sopulin luo, jos vaikka tänään saataisiin katsottua se Disney-leffa - kunhan ensin löydän sen täältä asunnosta. Disney-hyllyni on hieman sekaisin, kun kuukausi sitten itkupotkuahdistuksen seassa vedin kaiken alas ja piilotin Leijonakuninkaan ja Tarzanin sängyn alle. Ei pysty, ei pitkään aikaan. Mutta ei se mitään, ehkä minun ei vielä kuulukaan pystyä. Huomenna Sopulin kanssa sinisten ihmisten miittiin, hymyilyttää.

Kymmenes päivä ilman tupakkaa, en tiedä miten olen kyennyt tähän. Poltin töissä ihan kevyesti kymmenen päivässä, hitaina päivänä jopa kokonaiaen askin, olen siis säästänyt jotain 25 ja 50 euron välillä. Aivan uskomaton määrä rahaa, nyt kun asiaa ajattelen. Olin jo äsken laittamassa tekstiviestiä pikkuveljellä, että onhan hän minusta ylpeä, mutta sitten muistin että hän asuu toisella puolella maapalloa.