vääriä henkiä

Näin unta Sopulista. Heräsin hymy huulillani ja hetken aikaa luulin nousevani auringonpaisteeseen ja kesähelteeseen, mutta sitten karu totuus romahti niskaani - nyt on lokakuu, ulkona sataa ja Sopuli ei ole edelleenkään puhunut minulle sen jälkeen kun elokuussa sanoimme, että nähdään parin tunnin päästä. En ymmärrä; miten voi olla niin helppoa yksinkertaisesti katkaista kaikki välit ilman mitään varoitusta tai selitystä? Luulin että kerrankin ihan oikeasti merkitsin jotain, mutta olin taas väärässä. Ainahan minä olen. En edes tiedä miksi Sopuli yhtäkkiä nousi alitajunnassani, ei hän enää ole osa elämääni. Laitoin valot päälle välittämättä herätyskellon liian pienistä numeroista nolla neljä viisi seitsemän, suihkuun ja meikit naamaan. Tänään on uusi päivä.

Seitsemänkymmenenkahdeksan päivän päästä lähden reissuun tädin perheen kanssa. Seitsemänkymmentäkahdeksan päivää, kuinkakohan paljon ehtisin laihtua siinä ajassa? Terapeutti kysyy mitä minulle kuuluu, en osaa puhua hänelle joten hymyilen ja sanon että ihan okei.

Katson Katin linkittämiä kuvia ja suljen silmäni, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Olen päättänyt niin. Olen odottanut kauan, kestän odottaa vielä hetken.