On minulla hyviäkin päiviä. Nauran kun meinaan aamupöpperössä levittää kasvoilleni mineraalipuuterin sijaan ranskanperunamaustesuolaa, värisen innosta kun satakymmenen ääntä ja soitinta kajauttavat Requiemin viimeisen nuotin täysin kohdalleen, käyn kahvilla tyttöjen kanssa ja hymyilen vilkuttaessa hyvästejä.
Mutta silti, kun on ilta ja odotan bussia Kukan luota kotiin, minuun sattuu niin paljon että tuntuu kuin en saisi henkeä. Tahdon itkeä mutta en pysty, suljen silmäni ja puristan puhelinta taskussani, muistakaa joku että olen vielä elossa. Tulen kotiin ja nappaan kissan toruen irti sohvakankaasta, se ottaa kynsin ja hampain kiinni ranteestani enkä väännä itseäni irti, annan vain olla satuta kovempaa ja vihdoin saan itkettyä. Tahdon mennä vessaan repimään kurkkuni verille mutta en tee sitä, makaan vain suihkun nurkassa ja tuijotan kattoa. En muista milloin olisin viimeeksi tehnyt oikeaa ruokaa, en tahdo ajatella sitä määrää veitsiä mikä asunnossani on.
Tuntuu kuin joka kerta, kun näen Laksin, hän päivittelee minulle kuinka ei taaskaan ole syönyt mitään koko päivänä. Ja joka kerta minua ahdistaa yhtä paljon, pidättelen itkua ja yritän tasata nousevaa paniikkia hengitä hengitä hengitä. Viime kerralla olin kommentin takia melkein kolme vuorokautta syömättä; tänään en sentään tehnyt niin kuin vaistot huusivat ja rynnännyt tyhjin käsin ruokakaupasta ulos, vaan onnistuin ostamaan asian jonka vuoksi sinne meninkin. Kukan luona meinasin möläyttää että eihän se että syön tee minusta huonoa ihmistä enhän ole yhtä oksettava kuin miltä minusta tuntuu mutta onneksi suljin suuni ajoissa.
Minun piti sadannen julkaisun kunniaksi koota soittolista kappaleista, joita olen käyttänyt merkintöjeni otsikoissa, mutta oikeastaan tahtoisin vain -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti