nahkatakkinen tyttö

"Ootsä ees syönyt tänään mitään?"

"No... Oon mä ehtoollisleivän!"

Sekunnin ajan mietin valehtelemista, mutta kesken lauseen päätän etten jaksa. Kukka työntää eteeni jaffakeksejä ja hapankorppua ja itsetehtyä sushia, syön kiltisti. En tunne nälkää enkä kylläisyyttä, tunnen vain halua tehdä eri asioita. Halua syödä, halua ahmia, halua oksentaa, halua paastota. Kehon omilla tuntemuksilla ei nykyään ole mitään tekemistä syömisteni kanssa, tiedän että pitäisi olla huolissani mutta en jaksa välittää. Olen joka tapauksessa syönyt viime aikoina niin paljon, että ei sillä ole mitään väliä jos olen päivän kaksi kolme syömättä.

Jos lakkaisin ottamatta yhteyttä Nitaan, Laksiin ja poikiin, kuinkakohan kauan heillä menisi huomata? Pojat tuskin ainakaan huomaisivat moneen viikkoon. Onneksi Kukka jaksaa hölmöillä kanssani ties kuinka monta päivää viikosta, en tiedä mitä tekisin jos häntä ei olisi. Eilenkin hän teki minulle kaksi kasvomaalausta, jokin sininen Black Swan -tyylinen ja pääkallo, ja jaksoi kuten aina saattaa minut koiran kanssa kotikadun risteykseen asti. Tykkään näistä kotiinkävelyöistä, vaikka on kurja keli ja kello on ties kuinka paljon (tai vähän, näkökulmasta riippuen) ja väsyttää niin jaksaa aina hymyilyttää.

Kyllä minä pärjään. Lähden yliopistosta ja menen koulutusohjelmaan josta nautin, muutan uudelle paikkakunnalle ja nukahdan asuntoon, jossa en aina ole yksin. Pitää kai vaan jaksaa odottaa. Olen odottanut jo pitkään, jaksan vielä hetken. Kyllä minusta vielä tulee onnellinen.