we'll do it all

Tuntuu kuin koko kesän ja syksyn kestänyt suru olisi yhtäkkiä muuttunut joksikin muuksi. Minnin ja minun ero, perheeni muutto Kiinaan, Sopulin vailla selitystä välien poikki laittaminen, yleinen masennus... Olen vain niin helvetin kyllästynyt olemaan surullinen, etenkin muiden ihmisten tekemisien takia. Lopeta se vitun itsesäälissä rypeminen. Suru on ainakin toistaiseksi muuntautunut puhtaaksi vihaksi, huudan heille epäreiluja kirosanoja päässäni enkä edes yritä enää väittää vastaan ystävien manatessa heidät alimpaan helvettiin.

Tiedän että viha on normaali vaihe toipumisessa joten toivotan sen ihan tervetulleeksi - totta puhuen se on aika virkistävää vaihtelua surulle. Vaikka tiedän että tämä tästä laantuu ja varmaan nopeastikin, niin juuri nyt tuntuu kuin voisin tämän energian voimalla tehdä ihan mitä tahansa. Ahdistushäiriö huutaa menemään kouluun ja olemaan täydellinen tai kuolen, minä jään ensimmäistä kertaa ihan noin vain kotiin lukemaan Harry Potteria pyjama päällä. Syömishäiriö käskee paastoamaan saatanan läski, minä sanon että haista sinä vittu ja syön irtokarkkeja.

Tahdon vain pois täältä, tahdon muuttaa jo, tahdon aloittaa koulun ja aloittaa elämän. Tahdon suudella sateenvarjon alla ja hymyillä bussissa. Tahdon elää.

ja pitkästä aikaa olen alkanut kuunnella snow patrolia ja hymyillä