kantele soi

Kello on kolme yöllä kun herään uneen joka jättää levottomaksi entä jos mitä jos, ajatukset alkavat pyöriä päässäni piiri pieni pyörii ja kellon viisarit kiertävät ympyrää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, käyn läpi pahimpia muistojani ja hirveimpiä ennustuksia, vedän itseni kippuraan ja haukon henkeä. Lopulta laitan äänikirjan päälle ja makaan silittäen kissaa ja keskittyen hengittämiseen sisään ulos sisään ulos, viiden jälkeen liu'un rauhallisempien unien maailmaan.

"Meidän on nyt pakko saada tota sun ahdistusta lievitettyä", psykiatri sanoo ojentaessaan minulle reseptin. Lupaan yrittää vaikka lista sivuvaikutuksista pahoinvointi unettomuus painajaiset uneliaisuus ripuli päänsärky huimaus on pitkä ja inhoan pelkkää ajatustakin siitä, että olen riippuvainen jostain muusta kuin omista aivoistani.

Kuoroharkoissa minulla oli uutta hajuvettä ja korvalehdissäni roikkui vaaleanpunaiset jäätelötuutit. Juoksin halaamaan Partaa hänet nähdessäni, lauloimme Aurinkolaulua ja jaksoin hymyillä loppuun asti.

we are we are

Maksan viimeisiä laskuja, teen osoitteenmuutoksia, siivoan ja järjestelen, soitan ja laitan viestiä ja panikoin yleisellä tasolla; ylihuomenna tähän aikaan asuntoni on täynnä muuttolaatikoita ja minulla on uudet avaimet kourassa. Stressaan aivan kamalasti, mitä jos mitä jos mitä jos mitä jos ja entä jos sit, kaikki tulee kaatumaan niskaan ja epäonnistumaan, en minä voi selvitä tästä ilman aikuisten apua. Lupasin uhrata vaikka vuohen ja pari naapuria jos selviän tästä viikonlopusta hengissä.

Ostin eilen verkkokaupasta läjän tavaraa, kaulakoruja ja rannekoruja ja ihanasti roikkuvia korvakoruja. Viiru hehkutti kanssani ja nauroi kuinka maailmassa ei voi olla liian suuria korvakoruja, minä hymyilen ja yritän muistaa että minulla on lupa näyttää tyttömäiseltä vaikka vartaloni olisi minkälainen tahansa. (En ymmärrä aivojani en ymmärrä, pidän ihan kaikennäköisistä tytöistä ja liian laihoista vähiten, mutta silti itse on pakko olla pieni pienempi pienin. Vihaan tätä sairautta, vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan.)

Haluaisin olla onnellinen juuri tämän näköisenä, mutta silti kävin aamulla vaa'alla ja halusin vain itkeä.

i wish i had

Näin painajaisia hautakivistä ja mätänevistä ruumiista, miten joku voi yhtäkkiä vain lakata olemasta? En ymmärrä kuolemaa en ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä, juurihan he antoivat minulle lahjan ja joulukortissa oli kaksi allekirjoitusta, miten heistä tulee yhtäkkiä vain hän, en ymmärrä -

vihreän joen rannalla

Vasta päästyäni pois arjesta huomaan, kuinka paljon vapaantuneemmin hengitän. Pakenin elämää tädin perheen luokse, kaksi päivää juoruten Käpän kanssa ja kauppareissuilla Maikin kanssa, typeriä televisiosarjoja tädin kanssa ja ruotsin kielen hiomista sedän kanssa. (Välillä ahdistaa miten täti ei ymmärrä minua ollenkaan, mutta ei se mitään - kuka terve muka ymmärtäisikään?) Auringonpaistetta, limenvihreää merinosilkkiä ja maailmanhistorian rumimmat kotihousut.

Perjantai-ilta ja lauantaiaamu menivät Suomessa työmatkalla olevan isin seurassa. En edes yrittänyt pidätellä kyyneliä kun tiemme taas erkanivat rautatieasemalla, jos käy huono tuuri niin en näe häntä ennen Ihmepojan lakkiaisia ensi vuoden elokuussa. En minä pärjää ilman isiä, ilman tiukkoja halauksia ja nahkatakin tuoksua ja hiljaisia aamukahveja Stockmannilla. En pärjää.

Onneksi ajatuksiani vei pois kurjista asioista lukiokaupunki ja Punatukkainen, ananas ja kultaiset pillifarkut ja aamuyöllä kikattaminen hassujen sanojen lämpimämpi kurkku palelee takia. Tänään on kamala krapula ja silmät punertavat väsymyksestä, mutta hymyilen silti.

rautasjaure

Rakastan kuorolaulua niin paljon että välillä tuntuu kuin sydän pakahtuisi, seison Nalle Puh -nuottikansioni kanssa takarivissä ja Rondo Lapponicon viimeisten nuottien soidessa hymyilen, tänne minut on luotu. En ole kirkas sopraano enkä edes vahvoin altoista mutta silti, mikään ei saa minua tuntemaan itseäni yhtä elossaolevaksi. Ja vihdoin minulla on siellä kavereitakin, puolentoista vuoden ajan en uskaltanut puhua kenellekään mutta viime viikonloppuna rohkaistuin, ja nyt ihmiset hymyilevät ja moikkaavat minun saapuessa paikalle, kysyvät joko olen toipunut sunnuntain vastaisen yön valvomisesta ja kysyvät olenko tulossa kuorofestareille kesäkuussa.

(Kaikki kuvittelevat että laulava runotyttö on pieni ja hento, pitkät vaaleat hiukset ja tuulessa liehuva mekko. Oi, olisinkin.)

sä oot mun

"Tää vaan tuntuu niin turhalta."

"Miks?"

"No kun kerta toisensa jälkeen mun oma äitikin näyttää että oon vaan läski jonka ei kannata parantua. Ja no, mä oon niin kamalan yksinäinen, syömishäiriö antaa mulle jotain mihin keskittyä kun tajuan etten taaskaan muista milloin Nita tai Katti tai kukaan pojista olis viimeeks ottanut muhun omatoimisesti yhteyttä. Ei mua kaivata. Jos mun on pakko olla näin vitun surullinen ni voisin ainaki sit samalla olla laiha kans."

Muistelen eilisiä sanojani terveydenhoitajalle ja itkettää. Luen blogeja ja katson televisiota, siivoan ja keitän kupin toisensa jälkeen teetä jotta vain olisi jotain, mitä tahansa, mikä veisi ajatukset pois edessäni olevasta herne-papukeitosta. Pakko minun on syödä, en vittu ikinä pääse pois tästä kierteestä ellen syö, yritän muistaa kuinka fyysisesti hyvä olo minulla oli vuodenvaihteen aikaan kun ihan oikeasti tein kaikkeni sen eteen että alkaisin parantua.

Tänään kuoroharjoitukset, huomenna siivousta ja pyykkäystä. Torstaiaamuna hammaslääkäri, sen jälkeen etelään tädin perheen luo rauhoittumaan. Perjantaina näemme Suomeen työmatkalle tullutta isiä, lauantaina lähden lukiokaupunkiin Punatukkaisen luo, sunnuntaina takaisin kotiin. Kyllä minä elän.

virta venhettä vie

Aamuaurinko paistoi ikkunasta sisään ja oli sokeuttaa minut astuessani terveydenhoitajan huoneeseen. Hän oli kamalan surullinen kun kerroin oksentaneeni, ja ensimmäistä kertaa minua oikeasti hävetti. Puhuimme paljon kehonkuvasta, yritin sopertaa epäuskoisesta olostani ääneen - ja luulen jopa onnistuneeni, koska tunnin jälkeen menin alakerran ajanvaraukseen kourassani lähete hammaslääkärin lisäksi myös fysioterapeutille. En vieläkään ole varma tulenko selviämään mistään, mutta ainakin minut taidetaan vihdoin ottaa tosissani. Terkkari on ihan huippu.

(Terapeuttia en taas kestä, hän vetää johtopäätöksiä täysin tyhjästä ja oloni siellä on lähinnä naurettava. Välillä tekisi mieli yksinkertaisesti laittaa viestiä, sori mutta tää oli nyt tässä, olla enää ikinä menemättä sinne, etsiä jokin terapiamuoto joka oikeasti toimii.)

tapetenblume

Tänä viikonloppua olen saanut paniikkikohtauksen saunonut melkein kolmenkymmenen muun tytön kanssa jotka kaikki ihastelivat tatuointia selässäni, itkenyt yksin sängyssä pelannut murhaajaleikkejä, kumartunut tärisevin käsin vessan yllä syönyt hyvää ruokaa, istunut yksin koska pelkään että muut vihaavat minua virkannut kokonaisen kaulahuivin ja ahdistunut kun vierustoverin ääni on omaani puhtaampi laulanut tuntikausia niin virallisissa kuin epävirallisissakin harjoituksissa.

Metsäleirit kuoron kanssa ovat oikeastaan aika ihania, kaikesta huolimatta. Minua hämmentää joka kerta, kun joku muukin kuin Parta muistaa nimeni.

kohotat katseesi valoon

Mene haudalle, jossa ystävät lepäävät, 
Ja opi tuntemaan, kuinka nopeasti kuolevaiset katoavat, 
Opi tuntemaan, kuinka kauneimmankin kukan on kuihduttava, 
Opi tuntemaan, kuinka vahvimmankin vartalon on taivuttava, 
Opi tuntemaan se, että olemme vain savua ja tomua, 
Yhden päivän lyhytaikaisia olentoja. 
Älä silti huokaa - on olemassa paikka, 
Jossa he asuvat iättömän ajan, 
He, jotka täällä maassa palvelevat Luojaansa 
Eivätkä koskaan lipeä Hänen ohjeistaan. 
Heille hauta on vain tie, 
Joka johdattaa heidät siunattuun asuntoon. 

- Nathaniel Hawthorne, "Mene haudalle"
(alkup. "Go to the Grave", suom. Matti Järvinen)

ja mä aion elää

Lihakset polttelevat treenistä ja minä hymyilen, olinkin ehtinyt unohtaa miten paljon rakastan urheilua. En malta odottaa että lumet sulavat ja pääsen lenkille - en ole ihan niin masokisti että tuolla lumihangissa alkaisin juosta - ja pyöräilemään. Polkupyöräni on ihana, kirkkaan punainen tyttöpyörä jossa on suuri musta kori edessä. Haaveilen shortseista ja kevyistä puuvillatopeista, uimarannalla lojumisesta, mansikkamehun juomisesta ja suklaajäätelön syömisestä. Tai oikeastaan vartalosta, jolla kehtaisin tehdä tuota kaikkea. Piirrän kaavioita, lasken senttejä ja suunnittelen palkintoja, mutta tällainenhan minä olen aina ollut. Suunnitelmat on pakko tehdä, listat rauhoittavat vaikka ne eivät ikinä toteutuisi.

Kasvisgratiini tuntuu liisteriltä suussani. En millään haluaisi syödä loppuun mutta vittu syön silti.

(Sain tänään uuden kalenterin. Mikään ei voita uuden kalenterin fiilistä.)

look at my

Tuntuu hölmöltä sanoa että tänään on parempi päivä, minun kuuluu sanoa hyvä päivä ja hymyillä muttakun en minä muista milloin päivä olisi ollut oikeasti hyvä. Tänään en ole itkenyt, tänään olen syönyt, tänään en ole katsonut parvekkeelta alas ja miettinyt entä jos. Tänään on ollut parempi päivä.

Kävin Kukan kanssa kaupungilla hoitamassa muuttopaperiasioita ja muita Vastuullisen Aikuisen Velvollisuuksia. Kahvilassa uskalsin ostaa korvapuustin, kalorit vilisivät päässä mutta sain silti syötyä sen vailla mitään sen suurempia omatunnontuskia, minkä lisäksi ostin kaupasta ihan oikeaa ruokaa eikä vain salaattia. Kotiin päästyäni kuulen kuinka ääni sisälläni kuiskii läski idiootti hyytelökasa mutta ravistan päätäni ja paistan pannulla falafeliä valkosipuliöljyssä ja kaadan kastiketta salaattini päälle, syön jokaisen palan lautaseltani vaikka tunnen sykkeen nousevan ja ajatusten muuttuvan sekaviksi.

Kahden viikon päästä saamme avaimet uuteen asuntoon. (Äiti ei suostu uskomaan että olemme Kukan kanssa vain ystäviä, siihen pisteeseen asti että minua alkaa ihan oikeasti ottamaan päähän.) Kamalan jännittävää.

pure morning

"Miten sulla menee syömiset nykyään?"

Miksei paino laskenut, miksei? 

Onko tuhat kaloria liikaa? 

Enkö sittenkään olisi saanut syödä niitä täysjyvänuudeleita? 

Mitä tänään söisin? 

Saanko syödä jugurtin välipalaksi? 

Mitä jos laitan vahingossa liikaa raejuustoa porkkanaraasteen sekaan? 

Saanko silti syödä illalla puuroa lämmittämään? 

Mitä jos vahingossa syön kaupungilla jotain? 

Ansaitsenko pukeutua kauniisiin vaatteisiin vaikka olen näin oksettava? 

Saako matalapohjaiset kengät jalkani näyttämään tankeilta? 

Mitäköhän tuo vastaantulija ajatteli nähdessään minut? 

Mitä kaupan kassa ajattelee kun ladon ostoksia hihnalle? 

Saanko tänään syödä leipää?

Mitäköhän vaaka huomenna sanoo?

Miksi kaikki muut ovat kauniita ja ihan sopivan kokoisia painosta riippumatta, 

mutta minä olen tämän näköinen niin kauan kun olen yli -

"No... Ihan hyvin, kai."

sa että karkoitit

"No, mites on viikko sujunut?"

"Mä... En mä tiedä. Tyhjää."

En osaa enää katsoa ihmisiä silmiin, hypistelen sormusta langanpätkää paperilappua käsissäni ja tuijotan polviini. Terapeutti kyselee viikosta enkä osaa vastata, suurin osa ajasta menee pumpulin läpi ajatellessa tai sitten kaloreita grammoja senttimetrejä mitä tahansa laskiessa. Lauantai-iltana olin hetken elossa, ja eilen iltaani piristi taas se yksi punatukkainen viikon takaa, avautumista ja musiikkia ja joku joka sekä kuulee että ymmärtää.

Kirjoitin eilen runon ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen. Pidän siitä - ei se ole mikään historiankirjoihin päätyvä teos ja välillä sanat tuntuvat vähän kömpelöiltä suussa, mutta se kuvasti eilistä puolimaanista, puolikuollutta oloani varsin hyvin. Olen ylpeä itsestäni.

Tänään Kukan luo, ensin pitäisi vaan tehdä jotain lounasta. En haluaisi syödä, mutta pakko sitä kai on.

ihmisten edessä

"No totta puhuen mä olin just lähdössä,

noi ei meinaan näytä mua hirveesti kaipaavan."

ja taas kerran

minä
olen

yksin

girl, look

 

“My thoughts are stars I cannot fathom into constellations.” 

― John Green, The Fault in Our Stars

(Miten voi haluta niin montaa asiaa samaan aikaan?)

sävel

6.3.2013 klo 22:15
Mietin sitä, miten sen tekisin. Lääkekaappi uusi höylä autolla seinään vai kiipeänkö vain parvekkeen kaiteelle vai vai vai. Mietin sitä koko ajan, mutta en minä sitä kuitenkaan tee - en minä sitä tee, koska oon kiltti tyttö ja kiltit tytöt eivät jätä ruumiita toisten siivottavaksi. En jätä ystäviä miettimään että olisko ne voineet estää mua, en anna Ihmepojan kasvaa aikuiseksi ilman siskoa. Oon vaan niin vitun väsynyt kaikkeen.

Eilinen oli vaikea ja tämä aamu vielä vaikeampi. Terveydenhoitaja oli unohtanut aikani ja vietin melkein kolme varttia itkien YTHS:n naistenvessassa, seuraavat kolme varttia psykiatrin työpöydän edessä tuijottaen polviani. Kyllähän tässä sun olotilassa on tapahtunut selkeä romahdus ja onko sulla ollut itsetuhoisia ajatuksia ja muita itsestäänselvyyksiä, sisälläni kuplii inho ja turhautuneisuus ja raivo vailla mitään kohdetta paitsi minä itseni, enkä osaa purkaa sitä mitenkään muuten kuin itkemällä ja puristamalla käsivarteni verisille kuunsirpeille. Ennen huusin tyynyyn, lähdin juoksemaan tai hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, nykyään vain istun pää painettuna käsien varaan ja toivon, että salama iskisi kirkkaalta taivaalta.

Tänään katson Wallanderia ja virkkaan ja yritän syödä terveellisesti, jaksan jaksan jaksan vittu jaksan.

córdoba, córdoba

On varmaan kovin hupaisaa tai sittenkin ehkä surullista katsoa vierestä, kun kaksi syömishäiriöistä lähtee lounaalle yhdessä. Sopili muotoilee salaattinsa täydelliseksi ympyräksi lautasella ja kerää pienenpienen murusen ihan kaikkea haarukalle ennen kuin uskaltaa laittaa sen suuhunsa, minä sekoittelen aineksia keskenään varoen ettei yhdelläkään haarukallisella ole enemmän salaatinkastiketta kuin toisella ja että lautasen sisältö on varmasti tasapainossa. Puolitoista tuntia siinä taisi kestää ennen kuin välissämme olevilla tarjottimilla ei ollut enää kuin tyhjät lautaset - pitihän sitä välillä laskea välineet alas, kun tuli jotain sanottavaa emmekä me nyt voi keskeyttää jotain niin tärkeää kuin puhuminen sen takia että pitäisi syödä. Toinen on niin pieni, niin kovin pieni ja niin kovin surullinen, yritin parhaani mukaan antaa vertaistukea (vaikka enhän minä taida olla mitään häneen verrattuna) ja kyllä me sitten lopulta hymyillen halattiin bussipysäkillä ja sovittiin lähtevämme tanssimaan lauantaina.

Nyt on laiska aamu, selaan läpi kansioita kirjallisuudentutkimuskursseilta muutaman vuoden takaa ja itken, itken koska olen lopullisesti menettänyt sen elämän mutta itken myös koska en ymmärrä miten joku on voinut ihan oikeasti istua alas ja kirjoittaa jotain näin uskomatonta.

I heard a Fly buzz - when I died - 
The Stillness in the Room 
Was like the Stillness in the Air - 
Between the Heaves of Storm - 

The Eyes around - had wrung them dry - 
And Breaths were gathering firm 
For that last Onset - when the King 
Be witnessed - in the Room - 

I willed my Keepsakes - Signed away 
What portion of me be 
Assignable - and then it was 
There interposed a Fly - 

With Blue - uncertain - stumbling Buzz - 
Between the light - and me - 
And then the Windows failed - and then 
I could not see to see -

- Emily Dickinson, "I heard a Fly buzz - when I died"

Kuvailin joskus tämän runon tunnelmaa professorille "It's like... The air just before lightning strikes. The calm before the storm, you know? You're holding your breath and staying perfectly still because you know something is about to happen and there's nothing you can do about it." ja hänen silmissään paistoi suru kun hän nyökkäsi minulle.

(Emily Dickinson on aina kiehtonut minua, hänen tapansa käsitellä sairaalloisuutta ja ihmisten kuolevaisuutta, hukkuminen hirttäminen tukehtuminen jäätyminen nääntyminen ampuminen puukottaminen ristiinnaulitseminen elävältä hautaaminen giljotiiniin joutiminen.)

Tällaisia runoja lukiessani haluaisin vain polttaa omat kansioni, omat haparoivat yritykseni tehdä vaikutus tähän maailmaan.

syypää

unissani:

ihmepoika kuolee

kissani kuolee

kaikki kuolee

Heräsin eilisillan syömisen aiheuttaman ahdistuksen otteessa ja olin jo täysin valmistautunut viettämään tämän päivän yksin peiton alla. Onneksi Sopuli sai minut vain parilla sanalla houkuteltua keskustaan iltapäiväksi - tulispahan syötyä fiksusti ja kiroillaan ja aiheutetaan pahennusta, saan samalla myös jotain mikä saa minut liikkeelle illan kuoroharjoituksia varten. (En tiedä miten tulen pysymään hereillä, eilen meinasi taju lähteä jo kahdeksalta ja tänään pääsen vasta kymmeneksi kotiin. Vihaan aikaeroja.)

Haaveilen kouluun pääsemisestä, ja ensi vuoden kesän viettämisestä jossain päin Skånea töissä. Tahdon kouluun niin paljon että sattuu - kouluun, jossa viihdyn, jossa jaksan oikeasti taistella sairaslomalle tai osastolle taas ne puhuvat osastosta ja minä taistelen kynsin hampain joutumista vastaan.

En uskalla hymyillä, koska pelkään ettei minulla sittenkään ole syytä.

feeling super super super

Terapeutti katsoo silmät pyöreinä lukiessaan tunnepäiväkirjaani, kotiläksyä jonka oli minulle antanut helmikuun ajaksi. Luettuaan valmiiksi hän laskee paperin pöydälle ja katsoo minua silmiin. "Sun äiti on todella sairas", hän lopulta sanoo. 

Katson polviini ja naurahdan kuivasti. "Joo, näinkin voi asian ilmaista", vastaan ja nypin farkuistani roikkuvaa langanpätkää. "Vois se kai olla pahempikin." Olenhan minä kiitollinen, että minulla ylipäätään on perhe.

Käytyämme terapeutin kanssa läpi Kiinan tapahtumia, kerron myös turhautumisesta terapian etenemisen - tai pikemminkin sen edistyksen puutteen - suhteen. Sain läksyksi miettiä, että mitä tarkalleen terapialta toivon, ja että puhuisin muunlaisista terapiamenetelmistä psykiatrin kanssa torstaina, kun taas terapeutti lupasi keskittyä pinnallisesti enemmän syömishäiriöön kuin masennukseen ja keksiä meille toimintapainotteisempaa tekemistä. Pysyn nyt kuitenkin tällä nykyisellä terapeutilla tämän kevään, vaihto tapahtuu kesällä jos silloin vielä tuntuu siltä että on tarpeen.

Kävin tänään myös irtisanomassa nykyisen asuntoni ja allekirjoittamassa Kukan kanssa uuden vuokrasopimuksen. Saamme avaimet kahdenkymmenenneljän päivän päästä. Kaikki on kamalan pelottavaa, mitä jos Kukka yhtäkkiä tajuaa ettei hän haluakaan asua tällaisen... tällaisen kanssa?

Syön vaikka ei ole nälkä.

the dreams in which i'm dying

"söin ahdistukseen kaksi mokkapalaa 
en saa oksentaa en saa en saa en saa"

Yritin, minä ihan oikeasti yritin mutta en vain kyennyt toimimaan kuin normaali ihminen Letin ja Parran yhteisissä syntymäpäiväjuhlissa eilen illalla. Tahdoin avata suuni, tahdoin nauraa ja laulaa karaokea ja syödä sipsejä keksejä pizzaa suklaata karkkia mutta sen sijaan istuin lattialla kykenemättä liikuttamaan huuliani. Ihmiset ympärilläni käskivät hakemaan ruokaa keittiössä ja kohteliaasti kieltäydyin kunnes yhtäkkiä en enää voinutaan ("hei Virta siellä on sit vegaanijuttujakin sua ja Kerää varten") ja panikoin, söin äkkiä ja menin vessaan itkemään. Onneksi on sinisiä ihmisiä, kelle voin aina laittaa viestiä pelkäämättä kuulostavani typerältä, onnistuin poistumaan vessasta ja kerroin ystäville erittäin kaunistellun version Kiinan reissusta. Muunsin meidän nimemme kiinan fonetiikalle sopiviksi versioiksi ja selitin uusia merkityksiä (鱼口 kalasuu), he nauroivat ja nostivat maljoja ja minä toivoin että he eivät huomaa hymyni olevan tekaistu.

Onneksi päivääni mahtui aikaisemmin myös aitoa hymyilyä, liian nopeasti loppuvaa kahvia ja liehuvien hameiden alla palelevia jalkoja. Olisin tahtonut pyytää toista jäämään seuraksi, mutta rautatieasema kutsui toiseen kaupunkiin ja omien murheiden luo.

william, it was

Aikaero herätti minut tänäänkin puoli kuudelta, en tiedä miten tulen selviämään hereillä iltaan asti. Pitäisi purkaa viimeisetkin matkatavarat ja alkaa ajatella muuttosiivousta, mutta olen niin väsynyt että tuntuu kuin ajattelisin pumpulin läpi. Näin unta äidistä ja heräsin itkien.

Onneksi maailman ihanin (ja vanhempien pennun jälkeen todella suuren oloinen) kissa saapui eilen Laksin kyydillä takaisin kotiin, käpertyi heti kerälle viereeni ja alkoi kehrätä. Pörröinen turkki mun pieni karvahirviö sähisee staattisesta sähköstä kun silitän sitä mutta en silti päästä irti, onhan hän minun pelastajani. Kysyn että mitä tänään söisin, hän katsoo minua keltaisin silmin ja puskee kättäni vasten.

Hassua, miten kotiin palatesssa aina tuntuu ettei olisi kulunut yhtään aikaa. (Palata kotiin 回家 huí jiā, palasin kotiin 我回家了wŏ huí jiā le, kiinan kieli pyörii edelleen päässäni ja ahdistaa kun kaikki ympärilläni puhuvat suomea, tuntuu kuin he osaisivat lukea ajatuksiani.)

romanssi

Olen taas kotona. Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin olisin ollut täällä koko ajan, vaikka en muistakaan missä hunajapurkkini on ja herätessä yritin nousta väärältä puolelta sänkyä ja löin pääni seinään.

Lentokoneen noustessa Pekingissä hengitä valtaosa onnettomuuksista sattuu kuudenkymmenen sekunnin sisään noususta hengitä hengitä yritän antaa huolieni valua maahan ja jäädä sinne, mutta päässä pyörii vain kaikki äidin sanat viimeisen kuukauden ajalta ja vatsaani koristaa pienet sinertävät mustelmat niissä kohdissa, joita vihaan kaikkein eniten.

"miten sä voit syödä tota, siinähän on ihan tolkuttomasti kaloreita"

"niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut"
"miks mä söisin aamupalaa, turhia kaloreita"

"hyvä ettei sun syömishäiriö oo vakava"

"mä oon laihtunut kaks ja puol kiloa tän kuukauden aikana"

"onneks en oo syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan"

Kuukauden ajan kuuntelin hänen sanojaan, katsoin vierestä kun hän ahmi ja oksensi ja ahmi ja oksensi ja oksensi oksensi oksensi minun kylpyhuoneessani jottei tarvitsisi isin vieressä, ja vihaan häntä ja vihaan itseäni ja vihaan kaikkea vaikka holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die haluaisin vain itkeä.

Ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen, kaksitoista kilometriä Siperian tasanteiden yläpuolella, laitoin hanan valumaan ja kumarruin.