romanssi

Olen taas kotona. Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin olisin ollut täällä koko ajan, vaikka en muistakaan missä hunajapurkkini on ja herätessä yritin nousta väärältä puolelta sänkyä ja löin pääni seinään.

Lentokoneen noustessa Pekingissä hengitä valtaosa onnettomuuksista sattuu kuudenkymmenen sekunnin sisään noususta hengitä hengitä yritän antaa huolieni valua maahan ja jäädä sinne, mutta päässä pyörii vain kaikki äidin sanat viimeisen kuukauden ajalta ja vatsaani koristaa pienet sinertävät mustelmat niissä kohdissa, joita vihaan kaikkein eniten.

"miten sä voit syödä tota, siinähän on ihan tolkuttomasti kaloreita"

"niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut"
"miks mä söisin aamupalaa, turhia kaloreita"

"hyvä ettei sun syömishäiriö oo vakava"

"mä oon laihtunut kaks ja puol kiloa tän kuukauden aikana"

"onneks en oo syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan"

Kuukauden ajan kuuntelin hänen sanojaan, katsoin vierestä kun hän ahmi ja oksensi ja ahmi ja oksensi ja oksensi oksensi oksensi minun kylpyhuoneessani jottei tarvitsisi isin vieressä, ja vihaan häntä ja vihaan itseäni ja vihaan kaikkea vaikka holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die haluaisin vain itkeä.

Ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen, kaksitoista kilometriä Siperian tasanteiden yläpuolella, laitoin hanan valumaan ja kumarruin.