kaikkea liikaa

"Hyi kamala kun syötiin paljon, onneks en syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan", äiti sanoo vieressäni huolettomasti, arkipäiväisesti. 

Tunnen ruoan painavan vatsassa, hengitän syvään ja lasken kymmeneen. Ääneni on rauhallinen ja asiallinen, kun vihdoin uskallan avata suuni. "Äiti mä tiiän että tolla ei oo mitään mun kanssa tekemistä, että sä et sano tota vahingoittaakses mua, mutta se ei silti varsinaisesti auta mua kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla." 

"Selvä, maailma pyörii taas sun navan ympärillä, anteeks kun unohdin etten saa ajatella ketään muuta ku sua."  Tuttu mulkaisu ja sitten marttyyrimainen katse suoraan eteenpäin, kuin minua ei olisi olemassakaan. "Sä et kans mieti ketään muuta ku itteäs."

Välillä minulla on niin väkivaltaisia ajatuksia, haluan repiä lyödä heittää puukottaa satuttaa mutta enhän minä ketään muuta kuin itseäni koska olen jo nyt liian huono tytär, turha minun on hankkia isinkin halveksuntaa hyökkäämällä edes sanallisesti äitini kimppuun. Kolme tuntia myöhemmin katson äidin syövän neljättä kakkupalaa ja joka vessassa käynnin jälkeen hänen hengityksensä haisee pahemmalta ja pahemmalta; mietin yksin hiljaa että jos ihan vähän vain olisin syömättä Suomeen palattuani, muistelen mehukeiton kalorimääriä ja sitä leijuvaa tunnetta, kun on ihan tyhjä.