Kuuntelen musiikkia joka saa minut tuntemaan kaiken kerralla enkä tiedä vihaanko vai rakastanko vai mitä sisälläni oikein tapahtuu mutta reagoin niin kuin aina reagoin -
Vihaan syömishäiriötäni vihaan vihaan vihaan, taistelu on niin kamalan raskasta. Jos rentoudun hetkeksikään huomaan ajan aamupalan ja lounaan välissä pitenevän ja pitenevän, oikeasti haluaisin vain luovuttaa ja mahtua viime elokuun farkkuihin mutta jokin sisälläni jaksaa väittää että olisin onnellisempi terveenä.
(hymyilen nähdessäni peilikuvani mutta varon katsomasta itseäni silmiin)
sä todellakin olisit onnellisempi terveenä, sillä silloin paino tai mitkään mitat ei merkkaisi ootko sä tarpeeksi. sä vain tietäisit olevasi. mä en keksi parempaa tunnetta.
VastaaPoistaPitää kai yrittää jaksaa uskoa.
PoistaMusiikki tuo esiin aina niin vahvoja tunteita, niitäkin, joita on mahdotonta sanoa ääneen. Mutta kyllä sä pystyt tähän, kun asetat elokuisten farkkujen kanssa samaan vaakakuppiin päänsisäisen helvetin ja mietit onko se tosissaan sen arvoista. Tsemppiä♥
VastaaPoistaOngelmani on kai se, etten oikeasti tiedä - tahdonko parantua koska koen olevani epäonnistunut ja säälittävä "syömishäiriöyritys", vai tahdonko parantua koska uskon olevani onnellisempi terveenä kuin laihana? Huoh. Kiitos ♥
Poista