mein klein mutter

Varoitus:

Tämä teksti sisältää paikoittain yksityiskohtaista ja mahdollisesti triggeroivaa materiaalia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kauris pyysi, että kirjoittaisin merkinnän äidistäni. Saattaa tulla vähän mielenkiintoista settiä, mutta ainakin pääsen itse purkautumaan. Voisin oikeastaan aloittaa tekstinpätkällä, jonka kirjoitin 2010 syksyllä - taisin silloin olla junassa matkalla Helsinkiin.

Riikka muistaa ensimmäisen kerran, kun hän kuuli äitinsä oksentavan. Tai tarkemmin sanoen Riikka muistaa ensimmäisen kerran kun hän kuuli äitinsä oksentavan niin, että hän tiesi äidin olevan fyysisesti täysin terve.

Hän ei ole varma kuinka vanha hän oli, mutta hän muistaa eteisessä olleen maton. Sininen, tuuhea matto jossa oli muutama vaaleanruskea ympyräkuvio, ja joka jouduttiin heittämään pois Riikan ollessa viisivuotias, kun hän oli leikannut siihen keittiöstä löytyneillä saksilla reiän. Syytä suuren kolmikulmaisen reiän leikkaamiseen hän ei muista, mutta äiti ja isä syyttivät pikkuveljeä siitä, eikä Riikka ikinä kertonut, että veli oli syytön. Veli oli kuitenkin niin nuori silloin, etteivät vanhemmat voineet olla hänelle vihaisia.

Riikka istui suurella sinisellä matolla keskittyen Barbiensa vaaleanpunaiseen mekkoon. Kyseinen vaatekappale ei millään suostunut pysymään Barbien päällä, vaikka Riikka kuinka nyki; mekon selässä olevat tarranauhat olivat kuluneet ja nukkaiset. Hän heitti nuken vihoissaan lattialle ja lähti etsimään äitiä, ehkä hän saisi mekon pysymään. Jos äiti ei pystyisi niin isi takuulla, isi pystyi mihin tahansa. Riikka muisti kuinka isi oli korjannut pikkuveljen Action Manin käden, kun se oli irti.

Hän juoksi eteisestä kylpyhuoneeseen, vessaan, ja äidin ja isin makuuhuoneeseen vievään käytävään varoen ettei liukastuisi vastapestyllä lattialla. Pikkuveli joutui vielä käyttämään liukusukkia, mutta Riikka oli jo iso tyttö, niin hänen ei tarvinnut. Hän osasi kävellä isojen tyttöjen sukilla liukastumatta ollenkaan.

Avaten vanhempiensa makuuhuoneen oven Riikka oli jo aloittanut äidin perään huutamisen, kun huomasi ettei hän ollut huoneessaan. Kurtistaen kulmiaan hän käveli takaisin käytävään tarkoituksenaan mennä keittiöön etsimään äitiä sieltä, kun hän kuuli sen. Vesi oli päällä vessassa, mutta sen lorina ei peittänyt oksentamisen ääntä. Riikka tunnisti sen; isillä ja pikkuveljellä oli ollut oksennustauti ihan äsken. Mutta isi ja pikkuveli olivat nyt puistossa, ja hehän olivat jo terveitä! Huolestuneena Riikka jäi vessan ulkopuolelle odottamaan.

Kun äiti tuli ulos, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet näyttivät tärisevän hieman. ”Ootko sä äiti kipeä?” Riikka kysyi ja otti äitiä kädestä kiinni.

Äiti puristi Riikan kättä nopeasti ja hymyili. ”En oo, nuppunen, miten niin?”

”Mä kuulin oksennusääniä”, Riikka sanoi mutristaen huuliaan hieman.

”Aijaa”, äiti sanoi kuin ohimennen. ”Mitä asiaa sulla oli?”

”Mun Barbien mekko on rikki, tuu korjaa se!” Riikka huudahti ja lähti johdattamaan äitiä kohti sinistä eteisen mattoa. Ei äiti sittenkään ollut kipeä; hän voisi ihan hyvin tulla korjaamaan Barbie-raukan mekon.

Olin ehkä yhdeksänvuotias, kun äiti kertoi miten oli alunperin sairastunut nyt yli kolmekymmentäviisi vuotta jatkuneeseen bulimiaan. Tietenkin olin kuullut puheen pahoista sedistä jo paljon nuorempana, tiesin ettei vieraille ihmisille saanut puhua ja että piti huutaa ja kertoa vanhemmille jos kukaan koskisi minuun sillä tavalla, mutta vasta vuosituhannen taitteessa kuulin äidin historian. Hänellä oli eno - nykyään vankilassa tai karkuteillä tai kuka tietää - joka piti hänestä, piti hänestä erityisen paljon.

Isoenoni käytti äitiäni seksuaalisesti hyväkseen tarhaikäisestä alkaen vuosikausia. En ole varma oliko varsinaista yhdyntää ikinä, mutta mies kosketteli äitiä, pakotti äidin tekemään asioita sekä itselleen että hänelle, ja sai erityistä tyydytystä mm. masturboimisesta äidin edessä niin, että lopuksi heitti lastinsa äidin ruokaan ja pakotti äidin syömään kaiken. (En ole ikinä nähnyt äidin syövän esim. aamiaismuroja, olin jo teini-iässä tajutessani että miksi tarkalleen.) Hyväksikäyttö tuli ilmi suvulle muutama vuosi sen loppumisen jälkeen, mutta rikosilmoitusta ei ikinä tehty eikä äitiä laitettu minkäänlaiseen terapiaan.

Termi "vakavat psyykkiset arvet" ei tunnu kattavan edes murto-osaa siitä, miten pahat jäljet äitiin on jäänyt. Esiteini-iästä asti jatkunut bulimia, pakkomielle ulkonäön ja seksikkyyden suhteen, pitkiä masennuskausia, ja todella harmillinen käsitys siitä, mikä on tai ei ole sopiva puheenaihe/tms perheen kesken. Hän saattaa heittää todella häiritsevää "vitsiä" hänen ja isin seksielämästä, mutta alasti ei voi esiintyä edes omien vanhempien nähden - en muista ikinä olleeni edes saunassa hänen kanssaan. Olen ihan pienestä pitäen kuullut kuinka en ole tarpeeksi laiha, hän on aina ties millä kuurilla ja eikö sun Virta nyt pitäisi vähän katsoa tota sun syömistäs ja ootko nyt Virta varma että tahdot sen toisen pullan ja kuinkas paljon sä Virta painatkaan minun pitäisi olla täydellinen koska hän ei itse voi olla. Hän purkaa oman turhautumisensa minuun eikä todellakaan tunnu edes ymmärtävän, että näin ei saisi kohdella tytärtään; muistan joskus vuosi tai pari sitten hän sanoi minulle puhelimessa "no miten mun sairaus muka teihin vaikuttaisi, munhan ongelma se on", enkä osannut kuin lyödä luurin korvaan ja leikkiä kentän katkenneen, koska ainoat reaktiovaihtoehtoni tuntuivat olevan huutaminen tai hysteerinen itku. Ne kerrat, kun olen yrittänyt ottaa asian puheeksi, hän on räjähtänyt täysin: en edes halua ymmärtää häntä, en kunnioita naista joka kasvatti minut, ajattelen vain itseäni, loukkaan häntä tahallani.

Kyllä minä ymmärrän että äiti ei ole terve. Ymmärrän että hänellä on todella pahoja ongelmia joita hän on alkanut yrittää käsitellä vasta viimeisen viiden vuoden aikana, mutta helvetti. Hän on kohdellut minua tavalla jolla yhdenkään äidin ei pitäisi kohdella tytärtään, ikinä, riippumatta mitä on taustalla. Tähän päälle vielä se, että me kaksi olemme luonteeltamme kovin samanlaisia - molemmat äkkipikaisia ja dramaattisia ja suuttuessammi aivan hirveitä - ja voin kertoa ettei kahdeksantoista vuoden yhteiselo taatusti käynyt tylsäksi.

Teini-ikäisenä jaksoin vielä antaa takaisin samalla mitalla, meillä oli niin pahoja riitoja että kerran vuonna 2010 en suostunut pitkään aikaan edes tulemaan käymään kotona, mutta nykyään olen vain... luovuttanut. Annan hänen puhua minulle kuin maailman suurimmalle, rumimmalle pettymykselle, koska se on helpompaa kuin vastaan taisteleminen. Ja jos täysin rehellisiä ollaan, minulla on aivan naurettavan huono omatunto siitä että ylipäätään olen hänelle vihainen, koska loppujen lopuksi hänkin on vain rikkinäinen.

Että tervetuloa vaan kärpäseksi meidän kattoon.

(Täällä ei ole vaakaa, jota voisin käyttää. Ahdistaa.)