you never really

Jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan. Eihän tuo enää edes näytä sanalta.

Toissäyö oli vaikein mitä taas hetkeen muistan. Kouluhaaveiden kaatuminen, oma turhautuneisuus itseeni, tämä ainainen ulkonäköni vihaaminen, polkupyöräni varastetuksi tuleminen, ja tämä loppumaton yksinäisyys. Lähinnä sen takia tahtoisin kesätöihin vaikka lääkäri kehottaakin käyttämään harkintakykyä - tuntuu etten näe enää ketään, Kukkaa tietenkin ja hänen täällä käyviä ihmisiä mutta en omiani. Ennen näimme harvase päivä, teimme kaikkea kehittävää ja vähemmän kehittävää, ja nykyään lähinnä kuulen kun pojat ohimennen mainitsevat jonkun illan jonne minua ei ollut pyydetty. (En osaa juoda kaljaa enkä pelata heidän pelejään enkä arvostaa heidän elokuviaan, no opettakaa mua sit välittäkää edes vähän mutta pysyn hiljaa, vaikka ei sillä tekemisellä oikeasti ole mitään väliä vaan sillä seuralla. Kyllä minä tiedän että heille olen loppujen lopuksi yhdentekevä, mutta inhoan sitä miten helposti he minua siitä muistuttavat.) Nitallakin on oma elämänsä, parisuhde ja labradorinnoutaja ja maisterinopinnot, ei hänkään ehdi nähdä minua kuin pari kertaa kuussa. Plip plop, ystävät kaverit puolitutut tippuvat elämästäni kuin sadepisarat ikkunani ulkopuolella tippuvat taivaalta, ajattelen vain tulevaisuuden koulua ja töitä ja toivon että tämä helvetti loppuisi.

(Taas, kerta toisensa jälkeen, minulle kerrotaan etten ole yrittämisen arvoinen. En ole saada henkeä kun ajattelen asiaa, niin pyrin olemaan ajattelematta ollenkaan vaikka oikeasti haluaisin vain huutaa ja kiroilla ääneen, miksi miksi miksi miksi miksi?)

Heräsin viime yönä kahdelta painajaiseen, poltin katoksen alla neljä tupakkaa putkeen ja lauloin Happoradiota ja mietin, miten lohduttavaa olisi -

come take a walk

Syön aamupalaa kaksisataakahdeksankymmentäneljä kaloria vaikken haluaisi, en oksenna itsekuriton idiootti vaikka haluaisin. En millään jaksaisi inhota itseäni koko ajan, se on niin kamalan uuvuttavaa ja minä olen muutenkin aina väsynyt.

(Yhteishaun ykköstoiveeseeni pääsee kuusi hakija melkein kahdestasadasta ja sanon nyt jo hyvästit tulevaisuudelle. Polkupyöräni varastettiin, ja laskupino kasvaa ja kasvaa koska niiden maksaminen on arkiaskareista se kaikkein ahdistavin. Joogassa sentään sain hengitettyä, melkein aloin itkeä kun kuolleen miehen asanassa maatessani mietin anteeksiantoa.)

córdoba, córdoba

On varmaan kovin hupaisaa tai sittenkin ehkä surullista katsoa vierestä, kun kaksi syömishäiriöistä lähtee lounaalle yhdessä. Sopili muotoilee salaattinsa täydelliseksi ympyräksi lautasella ja kerää pienenpienen murusen ihan kaikkea haarukalle ennen kuin uskaltaa laittaa sen suuhunsa, minä sekoittelen aineksia keskenään varoen ettei yhdelläkään haarukallisella ole enemmän salaatinkastiketta kuin toisella ja että lautasen sisältö on varmasti tasapainossa. Puolitoista tuntia siinä taisi kestää ennen kuin välissämme olevilla tarjottimilla ei ollut enää kuin tyhjät lautaset - pitihän sitä välillä laskea välineet alas, kun tuli jotain sanottavaa emmekä me nyt voi keskeyttää jotain niin tärkeää kuin puhuminen sen takia että pitäisi syödä. Toinen on niin pieni, niin kovin pieni ja niin kovin surullinen, yritin parhaani mukaan antaa vertaistukea (vaikka enhän minä taida olla mitään häneen verrattuna) ja kyllä me sitten lopulta hymyillen halattiin bussipysäkillä ja sovittiin lähtevämme tanssimaan lauantaina.

Nyt on laiska aamu, selaan läpi kansioita kirjallisuudentutkimuskursseilta muutaman vuoden takaa ja itken, itken koska olen lopullisesti menettänyt sen elämän mutta itken myös koska en ymmärrä miten joku on voinut ihan oikeasti istua alas ja kirjoittaa jotain näin uskomatonta.

I heard a Fly buzz - when I died - 
The Stillness in the Room 
Was like the Stillness in the Air - 
Between the Heaves of Storm - 

The Eyes around - had wrung them dry - 
And Breaths were gathering firm 
For that last Onset - when the King 
Be witnessed - in the Room - 

I willed my Keepsakes - Signed away 
What portion of me be 
Assignable - and then it was 
There interposed a Fly - 

With Blue - uncertain - stumbling Buzz - 
Between the light - and me - 
And then the Windows failed - and then 
I could not see to see -

- Emily Dickinson, "I heard a Fly buzz - when I died"

Kuvailin joskus tämän runon tunnelmaa professorille "It's like... The air just before lightning strikes. The calm before the storm, you know? You're holding your breath and staying perfectly still because you know something is about to happen and there's nothing you can do about it." ja hänen silmissään paistoi suru kun hän nyökkäsi minulle.

(Emily Dickinson on aina kiehtonut minua, hänen tapansa käsitellä sairaalloisuutta ja ihmisten kuolevaisuutta, hukkuminen hirttäminen tukehtuminen jäätyminen nääntyminen ampuminen puukottaminen ristiinnaulitseminen elävältä hautaaminen giljotiiniin joutiminen.)

Tällaisia runoja lukiessani haluaisin vain polttaa omat kansioni, omat haparoivat yritykseni tehdä vaikutus tähän maailmaan.

syypää

unissani:

ihmepoika kuolee

kissani kuolee

kaikki kuolee

Heräsin eilisillan syömisen aiheuttaman ahdistuksen otteessa ja olin jo täysin valmistautunut viettämään tämän päivän yksin peiton alla. Onneksi Sopuli sai minut vain parilla sanalla houkuteltua keskustaan iltapäiväksi - tulispahan syötyä fiksusti ja kiroillaan ja aiheutetaan pahennusta, saan samalla myös jotain mikä saa minut liikkeelle illan kuoroharjoituksia varten. (En tiedä miten tulen pysymään hereillä, eilen meinasi taju lähteä jo kahdeksalta ja tänään pääsen vasta kymmeneksi kotiin. Vihaan aikaeroja.)

Haaveilen kouluun pääsemisestä, ja ensi vuoden kesän viettämisestä jossain päin Skånea töissä. Tahdon kouluun niin paljon että sattuu - kouluun, jossa viihdyn, jossa jaksan oikeasti taistella sairaslomalle tai osastolle taas ne puhuvat osastosta ja minä taistelen kynsin hampain joutumista vastaan.

En uskalla hymyillä, koska pelkään ettei minulla sittenkään ole syytä.

year in the life

 

Tammikuu alkaa rakettien alla suudelmalla ja rakkaudentunnustuksilla, haaveilla omasta asunnosta ja timanteista. Kello 00:00 tammikuun ensimmäisenä päivänä on elämäni onnellisin hetki. 

Helmikuu jatkuu onnellisempana kuin koskaan, ja pääsen neljän kuukauden odotuksen jälkeen Kelan kuntoutusterapiaankin. Silloin aloitetaan perhesuhteiden setviminen ja pakko-oireiden hoitaminen - ei ole tarvetta käsitellä masennusta tai syömishäiriötä, kun ne ovat menneet niin taka-alalle. 

Maaliskuussa huomaan ettemme ole yhtä onnellisia kuin vain hetki aikaisemmin, mutta ruokavalioni pysyy silti normaalina eikä minulla ole mitään sen suurempia itseinhoisia ajatuksia. En hae haluamaani kouluun koska tahdon pitää todennäköisyydet, että pääsemme Minnin kanssa muuttamaa yhteen, mahdollisimman korkeina. Minni ei estä minua. 

Huhtikuussa Minni on koko ajan töissä, ja hänen kiinnostuksensa minun kanssa ylipäätään kommunikoimiseen alkaa hiipua minun mustasukkaisuuteni kasvaessa. Pieni paniikki alkaa nousta kurkussani mutta olen silti täysin varma että tämä on vain ohimenevä vaihe, onhan meillä ollut vaikeaa ennenkin. 

Toukukuun alussa terapia loppuu mutta saan kesätöitä viikon varoitusajalla, ja se pelasti elämäni. Viikkoa myöhemmin Minni ilmoittaa että on kyllästynyt suhteeseemme, minä rukoilen häntä jaksamaan yrittää, lupaan olla hänelle parempi, mutta kaksi viikkoa siitä päivästä maailmani romahtaa. "Mä oon pahoillani mutta meidän pitää puhua." Hetken hiljaisuus. "Ootko sä varma?" Itkuiset silmät. "Oon." Tyhjyys."Okei." 

Kesäkuussa en mene kovin montaa päivää itkemättä. Olen varma ettei kipu tule koskaan loppumaan, syömishäiriöni palaa kertaheitolla voimakkaampana kuin ikinä, ja vain tieto työvaatteiden paljastavuudesta pitää veitsen poissa iholtani. Laihdun viisi kiloa neljän viikon aikana. Adoptoin maailman typerimmän nimen omaavan kissan, ja eläimen seura tekee minulle parempaa kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Näen Kukan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. 

Heinäkuussa ei satu enää läheskään yhtä paljon, Sopuli hymyilyttää aamujani ja päivät menevät töissä nauraen. Käyn tanssimassa ja juhlin syntymäpäivääni, mutta yksin ollessani käperryn suihkun lattialle haukkomaan henkeä. Itseinho on silti taas vallannut maailmani, laihdun toiset viisi kiloa. Hankin pitkään halutun tatuoinnin muistuttamaan siitä, että oikea elämä on vielä odottamassa. Vahempani muuttavat Ihmepojan kanssa Kiinaan. Laadin listan asioista, jotka minun on koettava ennen kuin saan halutessani tappaa itseni. 

Elokuussa saan painonlaskun tasaantumaan, laihdun vain kaksi kiloa. Kuun lopussa Sopuli lopettaa spontaanisti täysin kaiken kommunikoinnin, enkä kuule hänestä mitään moneen kuukauteen. Terapia jatkuu, kesätyöt loppuvat ja valmistaudun yliopiston neljännen lukuvuoden alkamiseen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. 

Syyskuussa lukuvuosi jatkuu, en pääse kuin kahdelle haluamalleni kurssille ja lähden itkien kotiin jo ensimmäisenä päivänä. Olen niin kamalan väsynyt kaikkeen, vihaan itseäni ja koulukavereitani ja ihan kaikkia. Katti muistuttaa minua elämästä, itken hänelle kuinka vihaan kaikkea, hän sanoo tyynesti että sitten pitää muuttaa asioita. Matkustan ensimmäistä kertaa Lappiin ja tunnen kuinka kauan sitten kuplineet tunteet palaavat takaisin vielä voimakkaampina kuin ennen. Paino nousee kaksi kiloa. 

Lokakuussa Minni lähettää minun hänelle tekemät tavarat takaisin ja laittaa välit kanssani poikki, enkä ole sen jälkeen vaihtanut hänen kanssaan muita sanoja kuin hyvänjouluntoivotukset. Hukun ahdistukseen, hukun vaikka käyn elokuvissa ja suutelen kaatosateessa kahden sateenvarjon alla koska jollain tasolla tiedän jo, että Katti on liian rikki pystyäkseen tähän. Paino nousee kolme kiloa. 

Marraskuussa painonnousu tasaantuu ja tunteet kasvavat, kerrankin en tukahduta niitä. Aloin kirjoittaa pitkästä aikaa, huvipuistoista ja teemukeista ja Sopulista mutta ennen kaikkea Katista, ja uskallan ottaa esiin melkein kolme vuotta aikaisemmin aloitetun, vielä keskeneräisen romaanin. Vietän koko marraskuun pyörien muistoissa ja haaveillen tulevaisuudesta, keskityn mahdollisimman vähän nykyhetkeen. Jään sairaslomalle koulusta, ja kuun viimeinen päivä lähden taas Lappiin. 

Joulukuun alussa maailmani romahtaa toisen kerran, mutta niin odottamattomalla tavalla että en edelleenkään ole uskoa sitä. En nuku kahtena ensimmäisenä yönä ollenkaan, ja sen jälkeen itken kolme vai neljä vuorokautta putkeen. Kirjoitan romaanini loppuun ja tiedän ettei tapahtunut ole minun vika vaan hänen, ja vaikka kipu on sietämätöntä niin olen ylpeä itsestäni - minä en kadu sekuntiakaan, kun taas hän ei tule ikinä katumaan mitään yhtä paljon. Mutta silti, kun vihdoin lopetan itkemisen, tuntuu kuin lopettaisin tuntemisen kokonaan. Hymyilen ja flirttailen ja leikin onnellista ystävien ja perheen keskellä, mutta jotenkin vain tiedän että en tule enää päästämään toista ihmistä lähelle. Päätän parantua, ja lähden kahdeksi viikoksi lomamatkalle kummiperheen kanssa; palattuani takaisin vietän uudenvuodenaaton Kukan kanssa - ainoan ihmisen, joka on tänä vuonna pysynyt tukenani ihan kaiken läpi.

  

 Tänä aamuna herätyskellon soidessa tasan kahdeltatoista haluan vain heittää puhelimen seinään, jatkaa painajaisista huolimatta nukkumista lämmin kissa kerällä kaulani vieressä, mutta tiedän että pitää nousta tai en ikinä pääse aikaerovieroituksestani ohi. Nousen, nyt on uusi päivä, ja muutaman sekunnin päästä muistan että nyt on joulukuun viimeinen päivä. Kyllä minä tiedän että tammikuun ensimmäinen on tavallinen päivä siinä missä muutkin, mutta minä olen näitä höpsöjä joiden maailma muuttuu aina seinäkalenterin mukana, ja totta puhuen voisin haluta vaihtaa kalenterin jo nyt. Tahdon aloittaa uuden, paremman luvun elämässäni.

 

 

 Hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle, joka tätä lukee. ♥

anything that i want

Uusi ulkoasu, vihdoin! Tykkäilen ainakin itse kovin paljon.

Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että sain yksittäisestä terapiakäynnistä jotain ihan oikeasti irti. Juteltiin sairaslomasta ja tultiin tulokseen että kyllä se on paras vaihtoehto, vaikka minua kuinka hävettää joutua kertomaan äidille ja isille, että epäonnistuin taas. Puhuttiin myös paljon tatuoinnistani ja sen merkityksestä, myös toisesta jonka tahtoisin ottaa, ja siitä miten Minni on minua eron jälkeen kohdellut. Hymyilin terapeutin sanoessa olevansa ylpeä minusta, nauroin ja sanoin että kato kyllä mussakin välillä pilkahtaa esiin se kypsä aikuinen. Soitin opettajalle ja selitin tilanteeni, hän oli ihanan ymmärtäväinen ja sanoi, että koska olen ollut niin hyvä oppilas, voi hän kääntää katseensa toiseen suuntaan sairasloman aiheuttamien poissaolojen suhteen ja päästää minut silti tentteihin jos yritän opiskella itsenäisesti tämän viimeisen kuukauden ajan.

Terapian jälkeen kohtasin yhden suurimmista peloistani ja kävin YTHS:llä kyselemässä rokotuksista. Injektioneulat ovat yksi suurimmista peloistani (tiputukseen joutuminen on suunnilleen pahin painajaiseni) ja tarvitsen reippaasti yli kymmenen piikkiä, joten tästä tulee aikamoinen koetus. Eipä tässä silti ole muuta vaihtoehtoa kuin purra huulta ja mennä sinne - kyllä minä reissujen vuoksi sen kestän. Viisikymmentäyksi päivää ja lennän pitkästä aikaa Atlantin yli.

tuhannet mun kasvot

vihreitä & punaisia linssejä, valko- & mustapapuja, täysjyväriisi, gogreen salsa original, sitruuna, mantelimaito, pähkinäsekoitus, täysjyväruisleipä, omenoita, auringonkukansiemeniä, luumuja

Ostoslista on mytyssä taskussani kiertäessäni kauppaa. Omenat, luumut ja sitruunat lentävät tottuneesti koriini - teen taas luumu-omenasosetta makeuttamaan talven aamupuuroja ja lämmittämään kylmiä iltoja - ja hetken päästä myös mantelimaito, linssit, pavut  ja salsa. Kävelen siemen- ja pähkinähyllyn ohi vilkuilen ympärilläni; eihän kukaan näe, että oikeasti harkitsen niin kaloripitoisten asioiden ostamista? Leipäosastolle uskallan jopa mennä ihan oikeasti katsomaan vaihtoehtoja, mutta ahdistun nopeasti ja lähden suoraan kassalle. Riisiä en mennyt edes yrittämään.

Olen sentään saanut jotain tehtyä tänään, läksyt sujuivat helposti ja tiskasin maailmanhistorian suurimman astiavuoren. Luin maailman parhainta runoutta ja kirjoitin lapuille pitkin seiniä, leikitin kissaa ja luin kirjaa. Sain jopa itseni raahattua kouluun vaikka olisin oikeastaan vain tahtonut jäädä sängynpohjalle, puin uudet Vagabondin nilkkurit jalkaan ja vilaukselta näin peilistä kivannäköisen nuoren naisen. Harmi että heti tarkemmin katsottua kuvajainen katosi ja sen tilalle tuli minä.

3.10.2012 klo 16:10. Tulin kaupasta ja mua pelottaa yhtäkkiä ihan kamalasti. Mistä lähtien en pysty edes kourallista pistaasipähkinöitä ostaamaan? Vaikka tiedän että ne ovat terveellisiä, päässä vilisee vain kalorimäärät. Vielä maalis-huhtikuussa söin onnellisena chili con carnea riisin ja puolukkahillon kanssa, ruokajuomana viiniä. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Nyt panikoin sitä, että huomenna on tyttöjenilta Nitan luona, eli sekä ruokaa että viiniä. Vihaan tätä, vihaan tätä kaikkea, vihaan itseäni kun päästin itseni tänne - mutta silti mietin tämän päivän vähäisiä syömisiä ja hymisen tyytyväisenä. Vittu mä oon sekaisin. Kukaan ei ikinä halaa minua, pelkkä halaus joltain tärkeältä auttaisi niin paljon mutta ei kukaan ikinä kosketa minua. 

somewhere only we know

Tämä on taas näitä päiviä. Päätä särkee, syön liian vähän juuri sopivasti, koulusta lähdin kesken pois kun ahdisti se etten ymmärtänyt kaikkea. Unohdin lompakkoni kotiin enkä voinut edes ostaa Zeroa. Neulomispuikot tuntuvat kömpelöiltä kädessä, kiinan merkit näyttävät kuin joku olisi dipannut humalaisen hämähäkin musteeseen ja pistänyt kipittämään vihkoni päällä. Vartaloni ahdistaa niin paljon niin paljon etten kestä, olo on kuin kävelevällä merinorsulla. Jopa kasvoni ovat tavallista pulleammat, paitaa päälle vetäessä tuntuu kuin piilottaisin jotain suurta ja häpeällistä salaisuutta.

Tahtoisin soittaa Katille Nitalle äidille kenelle tahansa, mutta pelkkä ajatus puhelimen esiin kaivamisesta ahdistaa.

Näin viime yönä unta, että krusifiksini silmistä ja suusta vuoti verta.

rex tremendae

"Moi, hei teettekö te lävistyksiä tälleen lennossa?"

"Joo, tosta vaan lappua täyttämään."

Hillitsen himoa ottaa "oikea" lävistys rei'ittämällä korviani uusiksi. Kahdeksasta korvan teini-iässä hankitusta lävistyksestä kuusi oli umpeutunut, ja eilen kävelin spontaanisti samaan liikkeeseen, jossa tatuointini otin. Varoitin miestä heti että pelkään neuloja aivan uskomattoman paljon, hän jutteli minulle niitä näitä ja loppujen lopuksi pelko oli paljon suurempi kuin kipu. Voisin ensi viikolla mennä jatkamaan projektia, harmi että homma on niin ylihinnoiteltua jos tahtoo oikealle lävistäjälle eikä halpiskoruliikkeen pyssylle... Katti, Kukka ja Porkkana kannustavat toteuttamaan todellisen haaveeni mutta ehkä hillitsen itseäni - toistaiseksi ainakin.

Siitä on pitkän aikaa kun olen viimeeksi itkenyt kesken oppitunnin, mutta tänään on ollut niin kamala päivä että en vain kestänyt, yksi liian vaikea tehtävä oli tarpeeksi saamaan kyynelet virtaamaan. Onneksi istuin takarivissä ja pystyin kääntyä ja esittää penkovani reppuni sisältöä, tuskin kukaan huomasi, mutta häpeän määrä oli silti jotain aivan uskomatonta. Tunnin jälkeen soitin Katille, mutta hän oli omien ongelmiensa takia pahalla päällä ja hänen lopetettua puhelun purskahdin kunnolla itkuun keskellä bussia. Kiitin kyllä kaikkea pyhää siitä, että ympärilläni ei ollut muita ihmisiä, se siitä tilanteesta olisi vielä puuttunut.

Tänään voisin yrittää olla edes hetken onnellinen, vietän illan Kukan luona. Minun tekee ihan kamalasti mieli tuulihattuja enkä tiedä mitä ajatella Kukan pakastimessa odottavasta jäätelöstä; ehkä yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. Olen muutenkin syönyt tänään ihan liian vähän, terve osa aivoistani yrittää kertoa että saan kiskoa jäätelöä ihan hyvällä omatunnolla. Mutta aamupaino oli tänään ihanan matala, entä jos - 

tuhannet mun kasvot

Olen niin kipeä etten fyysisesti kyennyt lähtemään kouluun vaikka olisin halunnut. Ei yksi skipattu tunti silloin tällöin haittaa mutta ahdistaa silti, tiedän kuinka nopeasti kielikursseilla edetään. Viime keväänä olin kaksi luentoa putkeen sairaslomalla ja minulla kesti viikkokausia päästä takaisin kärryille. Ahdistaa. Kiina on ainoa asia joka pitää minut yliopistossa kunnes löydän uuden koulun, kiina on ainoa asia joka pitää minut poissa masennuksen ja vuorokauden ympäri sängyssä lojumisen kierteestä. Pakko pysyä tahdissa, vaikka nyt jo tunnen kuinka tahtoisin vaan jäädä koko loppusyksyksi kotiin, jäädä juomaan teetä ja kirjoittamaan ja itkemään vaatteet päällä suihkussa. Olla vain sairaslomalla ja vailla vastuuta.

En ymmärrä, miten voi olla niin yksinäinen olo vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät. Kukka toi minulle matkalla kotiin kaupasta purkin jäätelöä ja Olet ihana -teetä, tuntia myöhemmin Nita toi lääketeetä ja kurkkupastilleja. Nyt makaan sängyssä katsomassa tv-sarjoja uudelta tietokoneeltani, yöpöydällä on sata eri lääkepurkkia ja kahta eri teetä ja puhelin, jonka toivoisin päästävän merkkiäänen vaikka kaikkialle särkee niin paljon että tuskin jaksan pitää silmiäni auki.

On hassua, mitä yli kolmenkymmenenkahdeksan asteen ruumiinlämpö aiheuttaa. Makasin tänään puoli tuntia asuntoni lattialla, tujotin kattoa kissan nukkuessa rintakehäni päällä ja mietin, että tuo pieni kehräävä otus on pelastanut elämäni. Miten eläin, joka on ollut minulla vasta reilut kolme kuukautta, joka repii puhelinlaskuni ja valvottaa minua öisin ja oksentaa kenkiini, voi olla niin rakas?

Kamalan sekava olo. Vihaan sairaana olemista.

mamma mia

Päivä alkoi pelottavalla puhelinsoitolla ja riemunhyppelyillä pitkin asuntoa, uuden tiskiaineen tuoksulla ja harvinaisen terveellisellä aamupalalla. Vastaan Kiivin lähettämään sähköpostiin, kiskon päälleni sievät vaatteet ja kaulaan kirkkaan sinisen korun, bussissa puhua pälpätän Katille tuhatta ja sataa. Koulussa olin harvinaisen hyvä, minä ja vieressäni istuva tyttö pyöriteltiin silmiämme miehille, jotka eivät tajunneet mistään mitään. Tuntien jälkeen kaupungille Nitan kanssa, oranssit pillifarkut vaihtuivat taas kokoa pienempiin turkooseihin ja harmaat tennarit valkoisiin maihareihin. Syön hyvällä omatunnolla subin, myöhemmin Kukan ja Sinin seurassa vähän vähemmän hyvällä omatunnolla kanelipullan mutta söinpähän kuitenkin eihän tänään pidä syödä enää enempää eihän.

Olin huono ihminen ja jätin kuoroharjoitukset väliin, väsyttää niin paljon että pelkkä ajatus pallean aktiivisesta hallinnasta pyörryttää, mutta ehkä on ihan hyvä jos pääsen tänään aikaisin nukkumaan. Olen viime aikoina elänyt pelkällä kofeiinin voimalla; en tiedä miksi olen nukkunut kamalan huonosti, yön pikkutunnit menevät kattoa tuijottaen ja kellon tikitystä kuunnellen. Tick, tock, this is a clock. Kissa käpertyy viereeni kehräten, kuiskaan sen turkkiin salaisuuksia ja leikin että se kuuntelee.

ei sen enempää

"Mä tahon pois täst vitun koulust, pois täst koko kaupungist, vihaan tätä paikkaa."

"Sit sun pitää lähtee pois."

"No minne muka?"

"Minne vaan tahot. Oon oikeesti tullu tulokseen et elämä on liian lyhyt et sen vois käyttää asioihin joist ei nauti."

Yliopisto tuoksui tutulta, syksyltä ja perunoilta ja lyijykyniltä ja höperöiltä vanhoilta miehiltä, mutta myös masennukselta ja ahdistukselta ja vanhempien asettamilta paineilta, housuilta jotka jäävät liian suuriksi ja tupakasta käheältä ääneltä ja Minnin kanssa riitelyltä. Menin kampuksen kirjakauppaan pyörimään ja ostamaan kolmen viikon ruokarahoilla uudet kiinan kielen oppikirjat, sovin opettajan kanssa käyväni kaksi kiinan kurssia samanaikaisesti syksyn aikana. Tuleepahan edes olemaan jotain mihin keskittyä.

En tietenkään päässyt sille yhdelle kurssille jolle olisin ihan oikeasti halunnut, lähtiessäni ulos luokasta en kehdannut katsoa Nitaa, en kestänyt ajatusta siitä että hän näkisi minun itkevän. Laiska tyhmä ja saamaton, mitä minä eilen sanoin? Lähdin märin poskin kävelemään bussipysäkille, keskeytin puhelullani Katin koulutehtävät mutta hän antoi häiritä, tietenkin hän antoi. En ole varma tiesikö hän minkälaisen vaikutuksen hänen sanansa minuun lopulta jättivät, mutta jäin oikeasti miettimään niitä pitkään ja vakavasti. Uskaltaisinko tehdä jotain mikä on pelottavaa, jotain mistä en uskalla puhua äidilleni enkä ystävilleni enkä tiedä yhtän miten käytännössä toteutuisi, jotain mitä tahdon niin paljon että pelkästään sitä ajatellessa kaikki tuntuu paremmalta? Uskallanko muuttaa elämäni parempaan suuntaan?

how

Tunnin päästä kampaaja, kolmen tunnin päästä terapia, neljän tunnin päästä vuoden ensimmäinen luento. Tiesin että tämä tulee, tiesin että vaikka olen jo monta viikkoa kuollut turhautuneisuudesta ja tylsyydestä koulun puutteen takia niin nyt kun se aika vihdoin koittaa, nyt kun katson paniikissa vaatteita ja etsin vihkoja kansioita ruskeaa ripsiväriä ja mietin laittaako lasit vai linssit, nyt paniikki nousee kurkkuun enkä tiedä miten selviän. Heti päivän aluksi pitää mennä puhumaan professorille että saisin poikkeusluvan tulla kurssille jonka edellytyksiä en ole vielä täyttänyt ja kysyä että voisiko hän antaa tukiopetusta vapaa-ajalla, seuraavalla luennolla olen vasta miljoonannella varasijalla joten tuskin edes pääsen koko kurssille. Tämän siitä saa kun ei ole tarpeeksi edistynyt, kun on ollut vain laiska tyhmä saamaton masentunut idiootti sen sijaan että olisi yhtä hyvä kuin kaikki muut. Mitä tapahtui sille tytölle, joka hyppäsi yhdeksännen luokan yli ja meni suoraan kasilta ib-lukioon? Hän on enää muista päiväkirjojen sivuilla, muistutus omasta epäonnistumisestani.

when september ends

Herään jo tutuksi tulleiden Hello Kitty -lakanoiden keskellä, takana taas yksi paremmin kuin miesmuistiin nukuttu yö. En tiedä mikä Kukan asunnossa oikein on, mutta hänen luona nukuin aina yön läpi heräämättä kertaakaan, en näe painajaisia eikä ole nukahtamisvaikeuksia, vaikka nukuinkin epämääräisellä vuodesohvalla keskellä räikeitä tauluja ja muita askarteluprojekteja. Herään jo aikaisin, hymyilen yön aikana saapuneelle viestille Katilta ja kännykkädataan kolme tuntia ennen kuin Kukka ja Sini heräävät. Näistä sunnuntaiaamujen kuuluukin olla tehty.

Tänään on toiseksi viimeinen työpäivä tältä vuodelta. Myönnän olevani helpottunut, kun tiedän ensi lauantain jälkeen seuraavan työvuoron olevan vasta huhtikuun lopussa. En jaksa enää yhtäkään typerää penisvitsiä, en yhtäkään kiroilevaa asiakasta enkä yksitoistatuntista työpäivää. Huomenna jatkuu koulut, pääsen hyvällä tuurilla yhdelle tai kahdelle kurssille mutta ei se mitään, kyllä minä kai selviän. Ihan sama vaikka opintotuki katkeaa ja minä kuolen jo yhden tentin stressistä ja en saa tehdä mitä haluan, onpahan ainakin tuttu rutiini ja aikaa laulaa ja liikkua ja matkustaa näkemään ihmisiä joita tarvitsen elääkseni. Rahaa on kuitenkin paljon säästössä ja ainahan minä voin hakea osa-aikaiseksi johonkin ravintolaan tai baariin töihin.

On syyskuu, ulkona on jo keltaisia lehtiä ja punaisia omenia, tänään puen päälle mustat sormikkaat ja itsetehdyn kaulahuivin. Saa pitkästä aikaa piiloutua, ehkä kun kevät taas saapuu niin kerrosten alta kuoriutuu keijukainen.

kesäyö

Ulkona paistaa aurinko ja lämpömittari näyttää kahtakymmentäviittä, mutta silti käydessäni äsken kaupassa näin ensimmäiset kellertävät koivut. Syyskuuhun on enää kaksi viikkoa ja aamuiset kadut pursuavat seitsenvuotisia lapsista päällään keltaisia takkeja ja sträpsitennareita, täynnä intoa ja autuaan tietämättömiä tulevaisuuden vaaroista. Bloggerin lukuluetteloni täyttyy ahdistuneista päivityksistä kouluruokailuista ja suorituspaineista, ylioppilaskirjoituksista ja yliopistojen kurssivalikoimista. Thinspoblogeissa tytöt kääriytyvät lämpimiin pyöröhuiveihin ja fitspoblogeissa Adidaksen juoksukengät hakkaavat keltaisten lehtien peittämää soraa vasten.

Ja minä istun kotona ja antaisin mitä vaan että pääsisin takaisin koulun penkille, en millään kestäisi odottaa vielä yli kahta viikkoa. Itken kun turhauttaa niin paljon, olen niin yksinäinen ja niin vailla tekemistä. Ketään ei kiinnosta nähdä minua, ei Appelsiiniä eikä Porkkanaa eikä Nitaa ja kaikkein vähiten Sopulia, vietän illat yksin laskien prosentteja ja viikkoja ja grammoja. Lukuvuoden aikana, vaikka masennus ja ahdistus estävät minua etenemästä läheskään niin nopeasti kuin pitäisi neljäs vuosi alkaa ja opintopisteitä alle kahden vuoden verran, on sentään jotain ajateltavaa - jos kuolen illalla tekemisen puutteesen niin voin sentään kerrata kiinan kirjoitusjärjestelmää tai taivutella saksan epäsäännöllisiä verbejä tai lukea Tarua sormusten herrasta ja ihan hyvällä omatunnolla väittää sen olevan yleisen kielitieteen kurssia varten. Mitä tahansa, jotten koko ajan olisi näin ahdistuneen turhautunut.

Lapsena halusin kasvaa dinosaurukseksi kun olen aikuinen. 

Nyt olen mukamas aikuinen ja näytän ihan dinosaurukselta. Pitää varoa mitä toivoo.

voulez-vous

Eilen söin aivan kamalan määrän ruokaa. Tiedän ettei se kalorillisesti ollut paljoa, paljon alle terveellisen rajan, mutta jotenkin sitä vaan oli aivan järjetön määrä. Soijajugurttia wokkia pähkinöitä soijavanukas, uskaltauduin illalla jopa juomaan pienen lasillisen tuoremehua. En muista milloin olen viimeeksi juonut tuoremehua paitsi Minnin vahtivien silmien alla. Ehkä täysin kasvispohjaiseen ruokavalioon siirtyminen oli hyvä ratkaisu, ihan aikuistenoikeasti. Tupakkaakaan en ole polttanut kolmeentoista päivään - tosin siitä taitaa kyllä kiitokset mennä Sopulille, joka on mulkoillut ja napsahdellut aina valittaessani että tekee mieli. Laskin säästäväni vuodessa tuhatkolmesataa euroa jos en polta ollenkaan. Aivan uskomaton määrä rahaa, saan sillä maksettua yliopiston ja tanssin ja nyrkkeilyn ja sopivan kokoisia vaatteita ja se auttaa vuokrassakin paljon. Ehkä minä selviän.

Lajittelen kirjahyllyni keittokirjoja, selailen netissä uusia. Ostin pienen aromipesän ja sille yhteensopivan, vegaanisen kirjan. Eilen hain kauppahallista mustaherukoita, laitoin kiltisti pakkaseen odottamaan viileitä syysiltoja. Kohta voi jo mennä sienestämään tai laiskana päivänä kauppahalliin ostoksille, kääriä itseneulotun huivin kaulan ympärille ja hymyillä lehtien rapistessa jalkojen alla.

Syksy alkaa muutenkin ihan kohta! Odotan innosta pinkeänä ensi viikkoa, saan viimeisen työvuorolistani ja maksettua yliopiston lukukausimaksun, saan alkaa ihan oikeasti katsella kurssiaikatauluja sekä yliopistolla että tanssistudiolla ja nyrkkeilyseurassa. Jatkan liikuntaa, voin - ja on pakko - syödä hyvällä omatunnolla enemmän ja terveellisemmin. Ehkä minä vielä joskus olen terve, hoikka mutta pikkulihaksikas nuori nainen joka harjoittelee ensimmäistä maratoniaan varten.

Ihan outoa, kun Sopuli lähtee tänään laivalle eikä pääse kommunikoimaan ennen huomisiltaa. Olemme viimeeksi ollut näin kauan juttelematta... kesäkuun 9. päivä, ja sekin vain koska silloin emme yksinkertaisesti vielä tunteneet toisiamme. Hassua.