ei sen enempää

"Mä tahon pois täst vitun koulust, pois täst koko kaupungist, vihaan tätä paikkaa."

"Sit sun pitää lähtee pois."

"No minne muka?"

"Minne vaan tahot. Oon oikeesti tullu tulokseen et elämä on liian lyhyt et sen vois käyttää asioihin joist ei nauti."

Yliopisto tuoksui tutulta, syksyltä ja perunoilta ja lyijykyniltä ja höperöiltä vanhoilta miehiltä, mutta myös masennukselta ja ahdistukselta ja vanhempien asettamilta paineilta, housuilta jotka jäävät liian suuriksi ja tupakasta käheältä ääneltä ja Minnin kanssa riitelyltä. Menin kampuksen kirjakauppaan pyörimään ja ostamaan kolmen viikon ruokarahoilla uudet kiinan kielen oppikirjat, sovin opettajan kanssa käyväni kaksi kiinan kurssia samanaikaisesti syksyn aikana. Tuleepahan edes olemaan jotain mihin keskittyä.

En tietenkään päässyt sille yhdelle kurssille jolle olisin ihan oikeasti halunnut, lähtiessäni ulos luokasta en kehdannut katsoa Nitaa, en kestänyt ajatusta siitä että hän näkisi minun itkevän. Laiska tyhmä ja saamaton, mitä minä eilen sanoin? Lähdin märin poskin kävelemään bussipysäkille, keskeytin puhelullani Katin koulutehtävät mutta hän antoi häiritä, tietenkin hän antoi. En ole varma tiesikö hän minkälaisen vaikutuksen hänen sanansa minuun lopulta jättivät, mutta jäin oikeasti miettimään niitä pitkään ja vakavasti. Uskaltaisinko tehdä jotain mikä on pelottavaa, jotain mistä en uskalla puhua äidilleni enkä ystävilleni enkä tiedä yhtän miten käytännössä toteutuisi, jotain mitä tahdon niin paljon että pelkästään sitä ajatellessa kaikki tuntuu paremmalta? Uskallanko muuttaa elämäni parempaan suuntaan?