take a chance

Eilen halasin Kattia tiukasti rautatieseisakkeella. En olisi tahtonut päästää kädestä irti mutta lopulta oli pakko, juna tuli myöhässä ja oli heti jatkamassa matkaa etelää kohti. Nyt olen taas omassa asunnossani, omien kirjapinojen ympäröimänä ja kissan puruluuta leikkimässä, omassa ahdistavassa elämässäni.

Yritän silti pitää ajatukset positiivisina. Minulla oli maailman kivoin viikonloppu vaikka Katti olikin flunssassa ja oltiin sisällä hänen luonaan melkein koko aika: katsoimme uskomattoman määrän Disneyleffoja, kuuntelimme hyvää musiikkia ja joimme vaniljavodkaa, minkä lisäksi lauantai-iltana istuttiin vaan vierekkäin sängyssä ja pidettiin kahden hengen Tumblr-lanit pitkälle yöhön. Eilen tajusin myös, että kaikkia asioita ei tarvitse sanoa ääneen. Välillä on hyvä vaan antaa olla, sulkea silmät ja nauttia tiedosta, ettei välttämättä tarvitse puhua jotta toinen kuulisi.

Puhuin tänään taas terapeutin kanssa orastavasta onnellisuusprojektistani. Asiat ovat edenneet hieman, mutta eivät niin paljon että uskaltaisin vielä puhua asiasta. Ensi viikon loppuun mennessä tulee joko suuri askel eteenpäin tai yhtä suuri taaksepäin, en vielä tiedä kumpi. Katsotaan.

Painoni on taas tippunut. En tajua miksi, syön niin paljon etten edes uskalla vaihtaa paitaa tyttöjen seurassa. Kaipaan sitä tunnetta kun on aamulla tyhjyydestä litteä vatsa mutta pakotan itseni syömään, teen uuniperunoita ja sienikastikkeita ja manteliriisipuuroa, koemaistan itsetehtyä mustikkahilloa ja testailen vegaanisia vaihtoehtoja perinteisille ruoille. Kyllä minä pystyn tähän vaikka haluan pienentyä pieni pienempi pienin, yritän pitää mielessä juoksemisen ja luuston ja sen, miten paljon sattuu nojata mihinkään kun selkäranka törröttää. "Et sä ansaitse kipua", mutta mitä jos ansaitsen? Päätettiin terapeutin että syksyn aikana keskityttäisiin eniten siihen, että hän saisi minut uskomaan, että minulla on väliä. Että olen jonkin arvoinen. Kuulemma olen, olisi ihanaa uskoa siihen itsekin.