Yö on vaihtumassa aamuksi, kun hiivin ulos vieraasta asunnosta tutussa talossa. Yritän sulkea oven mahdollisimman hiljaa, en tahdo herättää ketään, elämää korkeammat korot roikkuvat kädessäni ja tajuan paitani olevan nurin päin päällä kun hoipertelen edelleen humalassa portaita alas. Vain puoliksi leikilläni harkitsen meneväni pari kerrosta ylemmäs ja koputtamaan Sopulin ovelle, huutamaan ja itkemään ja kertomaan kuinka pahasti satutti, mutta kipitän kiltisti bussipysäkille. Kuski katsoo minua huvittuneena kun kaivan aurinkolasit päässä lompakkoa, kysyy oliko rankka ilta. Päästän epämääräisen ynähdyksen ja menen istumaan.
Toissapäivänä työpaikan loppubileet, eilen niin kamala krapula ettei pitkään aikaan ole tuntunut niin kuolemalta. Pääsin kotiin joskus kuudelta aamulla, nukuin muutaman tunnin ennen kuin nousin, lähdin lenkille ja koomasin television edessä katsoen toissapäivänä postiluukusta kolahtaneita kauhuelokuvia. En uskaltanut katsoa verkkopankkia, mutta muistikuvien perusteella veikkasin olevan sataa euroa köyhempi kuin vuorokautta aikaisemmin. Hups. Taisi baarimikko minulle pari shottia ilmaiseksikin antaa - ei tosin mitään hajua, että miksi tarkalleen.
Eilinen iltapäivä ja ilta menikin Nitan luona, hän on vihdoin palannut takaisin opiskelukaupunkiimme oltuaan poissa melkein neljä kuukautta! Oli niin helpottavaa pystyä avautumaan kaikesta, selitin pitkän lenkin aikana ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, töistä, Appelsiinin käytöksestä, perheestä, ihan kaikesta mikä on kesän aikana aiheuttanut huolta. Toinen raivosi kanssani niin lojaalina että hymyilytti väkisinkin, tuli niin hyvä olo että illalla päädyimme typerän slasher-leffan aikana syömään kokonaiset pizzat ilman että ahdistuin ollenkaan. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä minulla on oikeasti Nitaa ollut. Ehkä sittenkin selviän syksystäkin elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti