hard to hug

Eilen vaatepaniikki vei kaiken muun pois mielestäni, mutta tänä aamuna olen pitkästä aikaa viettänyt laatuaikaa vaa'an kanssa. Helvetin hienoa. Tietenkin paino on noussut kun on ollut viikon sairaana sängynpohjalla tekemättä mitään muuta kuin mättäen ruokaa, mutta eilisaamun lukema tekee edelleen pahaa. Nyt on taas sellainen olo etten enää ikinä halua syödä mitään, katsoa kuinka nopeasti saan numerot pienenemään, mutta tiedän etten saa en saa vaikka kuinka tahtoisin, syön urheana aamupalaksi kaurapuuroa annospussista. Teehen en uskalla lisätä sokeria tai maitoa, saati sitten hunajaa, mutta puuroon lisään hitusen kanelia. Lusikallisten välissä heitän suuhun tabletin toisensa perään, vaikka nyt kaikki tuntuu yhdentekevältä niin yritän pitää mielessäni että tämäkin menee joskus ohi. Pakko sen on mennä, pakko. Vai? Suihkussa katson suoraan eteenpäin, en vahingossakaan omaa vartaloani. Levittäessäni vartalovoidetta pidättelen itkua. Miten jokin niin yksinkertainen kuin aamutoimet voi olla näin vaikeaa?

Tänään on onneksi tapahtumarikas päivä, ehkä saan muuta ajateltavaa. Koulun ja kuoron lisäksi käyn tänään ostoksilla, äiti pelasti vaatetilanteen lähettämällä rahaa uusiin. Toivottavasti en ahdistu ihan liikaa, tiedän shoppailun olevan hauskaa mutta tiedän myös miten kamala se tunne on, kun ottaa vahingossa sovitettavaksi liian pienen koon. Kun pitää käydä vaihtamassa suurempaan tuntuu kuin koko kauppa tuijottaisi juuri minua, hei katsokaa tuo merinorsu kuvitteli olevansa hoikka.

Kaikki motivaatio tästä paranemisen suhteen tuntuu olevan kateissa. Pakotan itseni syömään aamupalan ja mietin itkien mitä laittaisin lämpimäksi ruoaksi, mutta teen sen muiden takia, en itseni. Pitäisi varata terveydenhoitajallekin uusi aika, mutta mitä minä hänelle sanoisin? Kaikki tuntuu vaan niin kamalan turhalta. Ja vaikka tiedän sen olevan vain syömishäiriön ääni, sisimmässäni tuntuu silti siltä, että kaikki muuttuu hyväksi jos vaan olen laiha. Surullisinta on, että minä vieläkin uskon sitä ääntä.