"Niinkö paljon?"
Mummin sanat painostani kaikuvat päässäni niinkö paljon ruokapöydässä ja riisuessani takkia Oopperatalon narikkaan niinkö paljon, kun verhot aukeavat ja ensimmäiset tanssijat tulevat lavalle haluan vain niinkö paljon kuolla pois.
Onneksi baletti vie minut joka kerta yhtä täysin omaan maailmaansa, ja vaikka muutaman kerran havahdun siihen että mietin millaista olisi olla yhtä täydellinen kuin ensitanssija, nautin täysin siemauksin. Vaikka vihaan näytelmää johon baletti perustuu, rakastin lopputulosta kaikkine yksityiskohtineen - etenkin kolme mustalaistyttöä olivat täydelliset, ja välillä huomasin ajattelevani heistä asioita joita ei todellakaan kuuluisi ajatella isoäitinsä vieressä. Väliajoilla kallista kuohuviiniä ja pienenpieni mustikkaleivos, mummi oli jo aikaisemmin illalla tyrkyttänyt minut aivan täyteen ruokaa enkä voinut sille mitään, en tahtonut vammailla isovanhempien nähden joten kilttinä tyttönä söin kaiken. Tänään itkettää, mutta ei se mitään.
Tänään luvassa siivoamista, luento, paljon kiinan kirjoitusmerkkien harjoittelua, vähintään tunti itsenäistä harjoittelua kuoroa varten, ja viikon toiset potkunyrkkeilytreenit. Olin kuolla onnesta toissapäiväisissä treeneissä, valmentajan missio oli saada meidän hikoilemaan niin paljon että mahdollisimman moni luovuttaisi heti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja illalla olin niin poikki etten enää fyysisesti kyennyt polkemaan kotiin. Rystyseni ovat vieläkin vähän verillä säkin jäljiltä, pitää tänään muistaa ottaa rannesiteet mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti