tuhannet mun kasvot

Olen niin kipeä etten fyysisesti kyennyt lähtemään kouluun vaikka olisin halunnut. Ei yksi skipattu tunti silloin tällöin haittaa mutta ahdistaa silti, tiedän kuinka nopeasti kielikursseilla edetään. Viime keväänä olin kaksi luentoa putkeen sairaslomalla ja minulla kesti viikkokausia päästä takaisin kärryille. Ahdistaa. Kiina on ainoa asia joka pitää minut yliopistossa kunnes löydän uuden koulun, kiina on ainoa asia joka pitää minut poissa masennuksen ja vuorokauden ympäri sängyssä lojumisen kierteestä. Pakko pysyä tahdissa, vaikka nyt jo tunnen kuinka tahtoisin vaan jäädä koko loppusyksyksi kotiin, jäädä juomaan teetä ja kirjoittamaan ja itkemään vaatteet päällä suihkussa. Olla vain sairaslomalla ja vailla vastuuta.

En ymmärrä, miten voi olla niin yksinäinen olo vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät. Kukka toi minulle matkalla kotiin kaupasta purkin jäätelöä ja Olet ihana -teetä, tuntia myöhemmin Nita toi lääketeetä ja kurkkupastilleja. Nyt makaan sängyssä katsomassa tv-sarjoja uudelta tietokoneeltani, yöpöydällä on sata eri lääkepurkkia ja kahta eri teetä ja puhelin, jonka toivoisin päästävän merkkiäänen vaikka kaikkialle särkee niin paljon että tuskin jaksan pitää silmiäni auki.

On hassua, mitä yli kolmenkymmenenkahdeksan asteen ruumiinlämpö aiheuttaa. Makasin tänään puoli tuntia asuntoni lattialla, tujotin kattoa kissan nukkuessa rintakehäni päällä ja mietin, että tuo pieni kehräävä otus on pelastanut elämäni. Miten eläin, joka on ollut minulla vasta reilut kolme kuukautta, joka repii puhelinlaskuni ja valvottaa minua öisin ja oksentaa kenkiini, voi olla niin rakas?

Kamalan sekava olo. Vihaan sairaana olemista.