i'm in love with margaret thatcher

 
Olen taas tädin perheen luona viikonloppun. Edelleen sairas, mutta yksinkertaisesti päätin etten jää vain kotiin vellomaan itsesäälissä - yhtä hyvin voin velloa täällä missä minulle tuodaan teetä, syötetään jäätelöä ja hihkutaan innoissaan joulukuun yhteisestä lomamatkasta. Eilen jaksoin juuri ja juuri lähteä metsään valokuvaamaan kun muut poimivat sieniä, takaisin kotiin pääsytämme olin niin poikki että kaaduin sänkyyn enkä noussut kahteen tuntiin. Voisin pikkuhiljaa alkaa olla taas terve, en kestä olla tekemättä mitään.

Eilen metsässä minusta otettiin kymmenen valokuvaa. Näytän jokaisessa niin merinorsulta, että meinasin alkaa itkeä kun täti ensimmäisen kerran ne minulle näytti. Haluan piiloutua johonkin koloon ja kuihtua kunnes alan näyttää siltä, ettei tarvitse peittää peilejä kotona. Siirrän kuvatiedostoja vanhalta koneelta uudelle, seitsemän Suomessa asutun vuoden valokuvat ja muistot. Lipsuminen terveestä ja onnellisesta viisitoistakesäisestä tytöstä itseinhon kierteeseen, pettymyksiä itseen ja muihin, painon nousu ja motivaation lasku. Hetkellisiä onnen pilkkuja joiden ajattelimen saa nykyään vain itkemään enemmän. Välillä minusta tuntuu, että sekoan.

Vilkuilen puhelintani parin tunnin välein, ei vastausta. Minni suuttui kun olin perjantaina vielä kipeä enkä jaksanut mennä Helsinkiin näkemään häntä, ilmoitin hyvissä ajoin ja selitin kyllä miksi ja että harmittaa kovin mutta hän ei vastannut, ei vastannut tänään syntymäpäiväonnitteluihinkaan. Menetin jo kolmen vuoden suhteen, olenko oikeasti menettämässä vielä pidemmän ystävyyden vain sen takia, että olen flunssassa? Enkö nykyään tee mitään muuta kuin menetä ihmisiä? Veljeni, Kihara, Sopuli. Minni. En tiedä mitä teen jos hänkin lähtee. Kaikki lähtevät. Mitä jos minäkin lähtisin? Saanko jo luovuttaa?

Everybody leaves and there's nothing you can do about it.