makeasti oravainen

Näen painajaista hänestä, hänestä ja hänestä (sinusta), herätessäni en edes vaivaudu yrittämään vaan nousen istumaan ja heitän kattovalon päälle. Kello näyttää vasta nolla neljä neljä kolme, en tiedä miten tulen jaksamaan läpi illan kuoroharjoitusten kun olen niin monta yötä nukkunut (ollut nukkumatta) niin huonosti.

Eilen jäi terapia väliin, tänään on oma terapiahetki Sopulin kanssa. Teetä ja sympatiaa, hyvää salaattia vaikken sitä oikeastaan taida ansaita.

(Haluaisin lähteä tädin perheen luo, mutten kehtaa koska olen niin oksettavan suuri.)

i wish i had

Näin painajaisia hautakivistä ja mätänevistä ruumiista, miten joku voi yhtäkkiä vain lakata olemasta? En ymmärrä kuolemaa en ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä, juurihan he antoivat minulle lahjan ja joulukortissa oli kaksi allekirjoitusta, miten heistä tulee yhtäkkiä vain hän, en ymmärrä -

vihreän joen rannalla

Vasta päästyäni pois arjesta huomaan, kuinka paljon vapaantuneemmin hengitän. Pakenin elämää tädin perheen luokse, kaksi päivää juoruten Käpän kanssa ja kauppareissuilla Maikin kanssa, typeriä televisiosarjoja tädin kanssa ja ruotsin kielen hiomista sedän kanssa. (Välillä ahdistaa miten täti ei ymmärrä minua ollenkaan, mutta ei se mitään - kuka terve muka ymmärtäisikään?) Auringonpaistetta, limenvihreää merinosilkkiä ja maailmanhistorian rumimmat kotihousut.

Perjantai-ilta ja lauantaiaamu menivät Suomessa työmatkalla olevan isin seurassa. En edes yrittänyt pidätellä kyyneliä kun tiemme taas erkanivat rautatieasemalla, jos käy huono tuuri niin en näe häntä ennen Ihmepojan lakkiaisia ensi vuoden elokuussa. En minä pärjää ilman isiä, ilman tiukkoja halauksia ja nahkatakin tuoksua ja hiljaisia aamukahveja Stockmannilla. En pärjää.

Onneksi ajatuksiani vei pois kurjista asioista lukiokaupunki ja Punatukkainen, ananas ja kultaiset pillifarkut ja aamuyöllä kikattaminen hassujen sanojen lämpimämpi kurkku palelee takia. Tänään on kamala krapula ja silmät punertavat väsymyksestä, mutta hymyilen silti.

sä oot mun

"Tää vaan tuntuu niin turhalta."

"Miks?"

"No kun kerta toisensa jälkeen mun oma äitikin näyttää että oon vaan läski jonka ei kannata parantua. Ja no, mä oon niin kamalan yksinäinen, syömishäiriö antaa mulle jotain mihin keskittyä kun tajuan etten taaskaan muista milloin Nita tai Katti tai kukaan pojista olis viimeeks ottanut muhun omatoimisesti yhteyttä. Ei mua kaivata. Jos mun on pakko olla näin vitun surullinen ni voisin ainaki sit samalla olla laiha kans."

Muistelen eilisiä sanojani terveydenhoitajalle ja itkettää. Luen blogeja ja katson televisiota, siivoan ja keitän kupin toisensa jälkeen teetä jotta vain olisi jotain, mitä tahansa, mikä veisi ajatukset pois edessäni olevasta herne-papukeitosta. Pakko minun on syödä, en vittu ikinä pääse pois tästä kierteestä ellen syö, yritän muistaa kuinka fyysisesti hyvä olo minulla oli vuodenvaihteen aikaan kun ihan oikeasti tein kaikkeni sen eteen että alkaisin parantua.

Tänään kuoroharjoitukset, huomenna siivousta ja pyykkäystä. Torstaiaamuna hammaslääkäri, sen jälkeen etelään tädin perheen luo rauhoittumaan. Perjantaina näemme Suomeen työmatkalle tullutta isiä, lauantaina lähden lukiokaupunkiin Punatukkaisen luo, sunnuntaina takaisin kotiin. Kyllä minä elän.

look at my

Tuntuu hölmöltä sanoa että tänään on parempi päivä, minun kuuluu sanoa hyvä päivä ja hymyillä muttakun en minä muista milloin päivä olisi ollut oikeasti hyvä. Tänään en ole itkenyt, tänään olen syönyt, tänään en ole katsonut parvekkeelta alas ja miettinyt entä jos. Tänään on ollut parempi päivä.

Kävin Kukan kanssa kaupungilla hoitamassa muuttopaperiasioita ja muita Vastuullisen Aikuisen Velvollisuuksia. Kahvilassa uskalsin ostaa korvapuustin, kalorit vilisivät päässä mutta sain silti syötyä sen vailla mitään sen suurempia omatunnontuskia, minkä lisäksi ostin kaupasta ihan oikeaa ruokaa eikä vain salaattia. Kotiin päästyäni kuulen kuinka ääni sisälläni kuiskii läski idiootti hyytelökasa mutta ravistan päätäni ja paistan pannulla falafeliä valkosipuliöljyssä ja kaadan kastiketta salaattini päälle, syön jokaisen palan lautaseltani vaikka tunnen sykkeen nousevan ja ajatusten muuttuvan sekaviksi.

Kahden viikon päästä saamme avaimet uuteen asuntoon. (Äiti ei suostu uskomaan että olemme Kukan kanssa vain ystäviä, siihen pisteeseen asti että minua alkaa ihan oikeasti ottamaan päähän.) Kamalan jännittävää.

feeling super super super

Terapeutti katsoo silmät pyöreinä lukiessaan tunnepäiväkirjaani, kotiläksyä jonka oli minulle antanut helmikuun ajaksi. Luettuaan valmiiksi hän laskee paperin pöydälle ja katsoo minua silmiin. "Sun äiti on todella sairas", hän lopulta sanoo. 

Katson polviini ja naurahdan kuivasti. "Joo, näinkin voi asian ilmaista", vastaan ja nypin farkuistani roikkuvaa langanpätkää. "Vois se kai olla pahempikin." Olenhan minä kiitollinen, että minulla ylipäätään on perhe.

Käytyämme terapeutin kanssa läpi Kiinan tapahtumia, kerron myös turhautumisesta terapian etenemisen - tai pikemminkin sen edistyksen puutteen - suhteen. Sain läksyksi miettiä, että mitä tarkalleen terapialta toivon, ja että puhuisin muunlaisista terapiamenetelmistä psykiatrin kanssa torstaina, kun taas terapeutti lupasi keskittyä pinnallisesti enemmän syömishäiriöön kuin masennukseen ja keksiä meille toimintapainotteisempaa tekemistä. Pysyn nyt kuitenkin tällä nykyisellä terapeutilla tämän kevään, vaihto tapahtuu kesällä jos silloin vielä tuntuu siltä että on tarpeen.

Kävin tänään myös irtisanomassa nykyisen asuntoni ja allekirjoittamassa Kukan kanssa uuden vuokrasopimuksen. Saamme avaimet kahdenkymmenenneljän päivän päästä. Kaikki on kamalan pelottavaa, mitä jos Kukka yhtäkkiä tajuaa ettei hän haluakaan asua tällaisen... tällaisen kanssa?

Syön vaikka ei ole nälkä.

romanssi

Olen taas kotona. Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin olisin ollut täällä koko ajan, vaikka en muistakaan missä hunajapurkkini on ja herätessä yritin nousta väärältä puolelta sänkyä ja löin pääni seinään.

Lentokoneen noustessa Pekingissä hengitä valtaosa onnettomuuksista sattuu kuudenkymmenen sekunnin sisään noususta hengitä hengitä yritän antaa huolieni valua maahan ja jäädä sinne, mutta päässä pyörii vain kaikki äidin sanat viimeisen kuukauden ajalta ja vatsaani koristaa pienet sinertävät mustelmat niissä kohdissa, joita vihaan kaikkein eniten.

"miten sä voit syödä tota, siinähän on ihan tolkuttomasti kaloreita"

"niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut"
"miks mä söisin aamupalaa, turhia kaloreita"

"hyvä ettei sun syömishäiriö oo vakava"

"mä oon laihtunut kaks ja puol kiloa tän kuukauden aikana"

"onneks en oo syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan"

Kuukauden ajan kuuntelin hänen sanojaan, katsoin vierestä kun hän ahmi ja oksensi ja ahmi ja oksensi ja oksensi oksensi oksensi minun kylpyhuoneessani jottei tarvitsisi isin vieressä, ja vihaan häntä ja vihaan itseäni ja vihaan kaikkea vaikka holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die haluaisin vain itkeä.

Ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen, kaksitoista kilometriä Siperian tasanteiden yläpuolella, laitoin hanan valumaan ja kumarruin.

kaikkea liikaa

"Hyi kamala kun syötiin paljon, onneks en syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan", äiti sanoo vieressäni huolettomasti, arkipäiväisesti. 

Tunnen ruoan painavan vatsassa, hengitän syvään ja lasken kymmeneen. Ääneni on rauhallinen ja asiallinen, kun vihdoin uskallan avata suuni. "Äiti mä tiiän että tolla ei oo mitään mun kanssa tekemistä, että sä et sano tota vahingoittaakses mua, mutta se ei silti varsinaisesti auta mua kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla." 

"Selvä, maailma pyörii taas sun navan ympärillä, anteeks kun unohdin etten saa ajatella ketään muuta ku sua."  Tuttu mulkaisu ja sitten marttyyrimainen katse suoraan eteenpäin, kuin minua ei olisi olemassakaan. "Sä et kans mieti ketään muuta ku itteäs."

Välillä minulla on niin väkivaltaisia ajatuksia, haluan repiä lyödä heittää puukottaa satuttaa mutta enhän minä ketään muuta kuin itseäni koska olen jo nyt liian huono tytär, turha minun on hankkia isinkin halveksuntaa hyökkäämällä edes sanallisesti äitini kimppuun. Kolme tuntia myöhemmin katson äidin syövän neljättä kakkupalaa ja joka vessassa käynnin jälkeen hänen hengityksensä haisee pahemmalta ja pahemmalta; mietin yksin hiljaa että jos ihan vähän vain olisin syömättä Suomeen palattuani, muistelen mehukeiton kalorimääriä ja sitä leijuvaa tunnetta, kun on ihan tyhjä.

so go ahead and -

Istun sängyssä peiton alla ja tärisen, vihaan itseäni ja vihaan vartaloani, painan kynsilläni pieniä punaisia kuunsirppejä kaikkialle jonka haluan pois pois pois minusta pienemmäksí. Syön ja lihon ja syön ja lihon ja oksetan itseäni, en ole eläissäni halunnut näin paljon vain luovuttaa ja antaa ahdistuksen ottaa vallan sokeritonta mehukeittoa ja kahvia ilman maitoa ja viedä mennessään. Huomaisikohan kukaan jos -

(Ja kaikkein eniten vihaan itseäni koska annan äidin vaikuttaa itseeni näin.)

miten sattuu

Sänkyni täällä on niin suuri että voin nukkua miten päin haluan ja yöpöydälläni on aina maljakko täynnä lempikukkiani, voin pyytää ruokakaupasta mitä tahansa ja se ostetaan minulle, minulla on taloudenhoitaja joka siivoaa ja pesee pyykit ja tekee minulle ruokaa valmiiksi pöytään, ja silti, silti - tajusin äsken palaavani kotiin alle viikon päästä, ja hymyilin. Torstai-iltana bussi lentokentältä saapuu opiskelukaupunkiin, voin rojahtaa yhdeksänkymmentä senttiä leveälle sängylleni yksiössä joka on vain minun, penkoa liian pienessä keittiössä ja ruokkia maailman nirsoimman kissan. Niin ihanaa kuin täällä on vierailla, ei minua ole luotu vanhemipeni maailmaan.

Alan vihdoin oppia, että minä en ole äitini, ja että se on ihan okei.

in the jungle

Kylläpäs sähköpostin tarkistaminen sai hyvälle tuulelle: minulla on näköjään muutto edessä reilu kuukauden päästä! Saan parhaasta ystävästäni kämppiksen ja samalla laskee vuokra satasella kuukaudessa, voisiko kevät paremmin alkaa. ♥

(Olen viettänyt koko päivän keittiössä, vanhempani järjestävät tänään viralliset päivälliskutsut ja minä olen kasvisruokavastaava. Ensimmäistä kertaa olen myös tarpeeksi vanha osallistumaan itse kutsuille, hermostuttaa kovin paljon.)

it's all about - what?

Hirveän huono omatunto, kiinalaisen uudenvuoden jälkeinen viikko on kouluissa vapaata ja isikin oli ottanut töistä viikon vapaata jotta voisimme koko perhe lähteä kiertelemään ja katselemaan asioita yhdessä, ja nyt minä pilaan kaiken viettämällä koko viikon sängyssä. Kyllähän minä tiedän etten minä sille mitään mahda, ja tiedän etteivät vanhempanikaan tietenkään syytä minua asiasta, mutta on silti syyllinen olo. Tähän mennessä oli jo pitänyt tehdä kaksi temppelikierrosta, kiertää läpi silkkimarketit, käydä Kiinan muurilla ja vaikka mitä, mutta sen sijaan olen katsonut kaksi tuotantokautta Buffy vampyyrintappajaa ja käynyt läpi seitsemän (seitsemän) paketillista nenäliinoja.

Onneksi on sentään kissan, joka jaksaa tulla syliin rapsutettavaksi.

lose control

Läimäytän oven kiinni, nojaan seinään, suljen silmäni ja lasken kymmeneen. Yritän muistaa, että murha on rikos. Hengitän.

Ulkona ei näy pilvenhattaraakaan, aurinko paistaa lämpimästi ikkunasta sisiään. Harkitsen suihkuun menemistä ja ulos kävelylle lähtemistä - eksyn takuuvarmasti, mutta eipähän ainakaan tarvitse kuunnella vittuilua. Sisällä olen koko ajan unohtaa että en ole Suomessa, mutta heti ulos astuessa nousee ilmeeni kirkastuu; kivipatsaita ja punaisia lyhtyjä on kaikkialla, sanat xīnnián kuàilè tulevat kaupasta lähtiessä jo automaattisesti, hymyilen asuinalueen karvahattuisille vartijoille kävellessäni portin ohi.

Vedän henkeä syvään ja kirjoitan ylös täydellisen hampurilaispihvin reseptin. Kyllä minä pystyn parantumaan.

until the end

(Pekingissä on jo melkein huominen, ehkä saan kirjoittaa toisen päivityksen?)

Makaan sängyssä mutten saa unta, päässä pyörii niin paljon ajatuksia että haluaisin vain viiltää hakkaa repiä raadella ne kaikki pois, luettelen päässäni syitä miksi en saa mutta onko pakko? Ahdistaa ne määrät mitä olen täällä syönyt, ahdistaa oma saamattomuus, ahdistaa kahden viikon päästä kouluun hakeminen, ahdistaa housujeni vyötärön yli vyöryävät jenkkakahvat ja pitkästä aikaa ahdistaa myös typerä pelko, että ystäväni oikeasti vihaavat minua. En jaksa.

Minä yritän parantua, minä haluan parantua - ja silti mietin hiljaa mielessäni, että kuinkakohan kauan onnistuisin olemaan syömättä. Tuskin nuo mitään huomaisivat, ja vaikka huomaisivat niin äitikin olisi kai vain tyytyväinen. Syömättömyyden suunnittelu on niin paljon helpompaa kuin nukahtaminen, enkä millään jaksaisi tänään itkeä enää yhtään enempää. Tiedän, että pitää pysyä vahvana ja kaikki tulee loppujen lopuksi olemaan sen arvoista ja blaa blaa. Minusta olisi mukavaa, jos joku joskus halaisi minua, enkä minä aina muita. "Mä en vittu jaksa olla vahva koko ajan", kuiskaan hiljaa vanhempieni kissanpennulle. Hän jatkaa leluhiiren raatelemista minun lysähtäessä lattialle.

Facebook ehdottaa minulle jatkuvasti Sopulin tyttöystävää kaveriksi, painan pientä ruksia ja nauran koska mitä muutakaan voin kuin nauraa, kun sammutan koneen ja suljen silmäni muistan taas että minä en merkinnyt enkä ikinä tule merkitsemään hänelle en paskan vitun minkään vertaa.

mein klein mutter

Varoitus:

Tämä teksti sisältää paikoittain yksityiskohtaista ja mahdollisesti triggeroivaa materiaalia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kauris pyysi, että kirjoittaisin merkinnän äidistäni. Saattaa tulla vähän mielenkiintoista settiä, mutta ainakin pääsen itse purkautumaan. Voisin oikeastaan aloittaa tekstinpätkällä, jonka kirjoitin 2010 syksyllä - taisin silloin olla junassa matkalla Helsinkiin.

Riikka muistaa ensimmäisen kerran, kun hän kuuli äitinsä oksentavan. Tai tarkemmin sanoen Riikka muistaa ensimmäisen kerran kun hän kuuli äitinsä oksentavan niin, että hän tiesi äidin olevan fyysisesti täysin terve.

Hän ei ole varma kuinka vanha hän oli, mutta hän muistaa eteisessä olleen maton. Sininen, tuuhea matto jossa oli muutama vaaleanruskea ympyräkuvio, ja joka jouduttiin heittämään pois Riikan ollessa viisivuotias, kun hän oli leikannut siihen keittiöstä löytyneillä saksilla reiän. Syytä suuren kolmikulmaisen reiän leikkaamiseen hän ei muista, mutta äiti ja isä syyttivät pikkuveljeä siitä, eikä Riikka ikinä kertonut, että veli oli syytön. Veli oli kuitenkin niin nuori silloin, etteivät vanhemmat voineet olla hänelle vihaisia.

Riikka istui suurella sinisellä matolla keskittyen Barbiensa vaaleanpunaiseen mekkoon. Kyseinen vaatekappale ei millään suostunut pysymään Barbien päällä, vaikka Riikka kuinka nyki; mekon selässä olevat tarranauhat olivat kuluneet ja nukkaiset. Hän heitti nuken vihoissaan lattialle ja lähti etsimään äitiä, ehkä hän saisi mekon pysymään. Jos äiti ei pystyisi niin isi takuulla, isi pystyi mihin tahansa. Riikka muisti kuinka isi oli korjannut pikkuveljen Action Manin käden, kun se oli irti.

Hän juoksi eteisestä kylpyhuoneeseen, vessaan, ja äidin ja isin makuuhuoneeseen vievään käytävään varoen ettei liukastuisi vastapestyllä lattialla. Pikkuveli joutui vielä käyttämään liukusukkia, mutta Riikka oli jo iso tyttö, niin hänen ei tarvinnut. Hän osasi kävellä isojen tyttöjen sukilla liukastumatta ollenkaan.

Avaten vanhempiensa makuuhuoneen oven Riikka oli jo aloittanut äidin perään huutamisen, kun huomasi ettei hän ollut huoneessaan. Kurtistaen kulmiaan hän käveli takaisin käytävään tarkoituksenaan mennä keittiöön etsimään äitiä sieltä, kun hän kuuli sen. Vesi oli päällä vessassa, mutta sen lorina ei peittänyt oksentamisen ääntä. Riikka tunnisti sen; isillä ja pikkuveljellä oli ollut oksennustauti ihan äsken. Mutta isi ja pikkuveli olivat nyt puistossa, ja hehän olivat jo terveitä! Huolestuneena Riikka jäi vessan ulkopuolelle odottamaan.

Kun äiti tuli ulos, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet näyttivät tärisevän hieman. ”Ootko sä äiti kipeä?” Riikka kysyi ja otti äitiä kädestä kiinni.

Äiti puristi Riikan kättä nopeasti ja hymyili. ”En oo, nuppunen, miten niin?”

”Mä kuulin oksennusääniä”, Riikka sanoi mutristaen huuliaan hieman.

”Aijaa”, äiti sanoi kuin ohimennen. ”Mitä asiaa sulla oli?”

”Mun Barbien mekko on rikki, tuu korjaa se!” Riikka huudahti ja lähti johdattamaan äitiä kohti sinistä eteisen mattoa. Ei äiti sittenkään ollut kipeä; hän voisi ihan hyvin tulla korjaamaan Barbie-raukan mekon.

Olin ehkä yhdeksänvuotias, kun äiti kertoi miten oli alunperin sairastunut nyt yli kolmekymmentäviisi vuotta jatkuneeseen bulimiaan. Tietenkin olin kuullut puheen pahoista sedistä jo paljon nuorempana, tiesin ettei vieraille ihmisille saanut puhua ja että piti huutaa ja kertoa vanhemmille jos kukaan koskisi minuun sillä tavalla, mutta vasta vuosituhannen taitteessa kuulin äidin historian. Hänellä oli eno - nykyään vankilassa tai karkuteillä tai kuka tietää - joka piti hänestä, piti hänestä erityisen paljon.

Isoenoni käytti äitiäni seksuaalisesti hyväkseen tarhaikäisestä alkaen vuosikausia. En ole varma oliko varsinaista yhdyntää ikinä, mutta mies kosketteli äitiä, pakotti äidin tekemään asioita sekä itselleen että hänelle, ja sai erityistä tyydytystä mm. masturboimisesta äidin edessä niin, että lopuksi heitti lastinsa äidin ruokaan ja pakotti äidin syömään kaiken. (En ole ikinä nähnyt äidin syövän esim. aamiaismuroja, olin jo teini-iässä tajutessani että miksi tarkalleen.) Hyväksikäyttö tuli ilmi suvulle muutama vuosi sen loppumisen jälkeen, mutta rikosilmoitusta ei ikinä tehty eikä äitiä laitettu minkäänlaiseen terapiaan.

Termi "vakavat psyykkiset arvet" ei tunnu kattavan edes murto-osaa siitä, miten pahat jäljet äitiin on jäänyt. Esiteini-iästä asti jatkunut bulimia, pakkomielle ulkonäön ja seksikkyyden suhteen, pitkiä masennuskausia, ja todella harmillinen käsitys siitä, mikä on tai ei ole sopiva puheenaihe/tms perheen kesken. Hän saattaa heittää todella häiritsevää "vitsiä" hänen ja isin seksielämästä, mutta alasti ei voi esiintyä edes omien vanhempien nähden - en muista ikinä olleeni edes saunassa hänen kanssaan. Olen ihan pienestä pitäen kuullut kuinka en ole tarpeeksi laiha, hän on aina ties millä kuurilla ja eikö sun Virta nyt pitäisi vähän katsoa tota sun syömistäs ja ootko nyt Virta varma että tahdot sen toisen pullan ja kuinkas paljon sä Virta painatkaan minun pitäisi olla täydellinen koska hän ei itse voi olla. Hän purkaa oman turhautumisensa minuun eikä todellakaan tunnu edes ymmärtävän, että näin ei saisi kohdella tytärtään; muistan joskus vuosi tai pari sitten hän sanoi minulle puhelimessa "no miten mun sairaus muka teihin vaikuttaisi, munhan ongelma se on", enkä osannut kuin lyödä luurin korvaan ja leikkiä kentän katkenneen, koska ainoat reaktiovaihtoehtoni tuntuivat olevan huutaminen tai hysteerinen itku. Ne kerrat, kun olen yrittänyt ottaa asian puheeksi, hän on räjähtänyt täysin: en edes halua ymmärtää häntä, en kunnioita naista joka kasvatti minut, ajattelen vain itseäni, loukkaan häntä tahallani.

Kyllä minä ymmärrän että äiti ei ole terve. Ymmärrän että hänellä on todella pahoja ongelmia joita hän on alkanut yrittää käsitellä vasta viimeisen viiden vuoden aikana, mutta helvetti. Hän on kohdellut minua tavalla jolla yhdenkään äidin ei pitäisi kohdella tytärtään, ikinä, riippumatta mitä on taustalla. Tähän päälle vielä se, että me kaksi olemme luonteeltamme kovin samanlaisia - molemmat äkkipikaisia ja dramaattisia ja suuttuessammi aivan hirveitä - ja voin kertoa ettei kahdeksantoista vuoden yhteiselo taatusti käynyt tylsäksi.

Teini-ikäisenä jaksoin vielä antaa takaisin samalla mitalla, meillä oli niin pahoja riitoja että kerran vuonna 2010 en suostunut pitkään aikaan edes tulemaan käymään kotona, mutta nykyään olen vain... luovuttanut. Annan hänen puhua minulle kuin maailman suurimmalle, rumimmalle pettymykselle, koska se on helpompaa kuin vastaan taisteleminen. Ja jos täysin rehellisiä ollaan, minulla on aivan naurettavan huono omatunto siitä että ylipäätään olen hänelle vihainen, koska loppujen lopuksi hänkin on vain rikkinäinen.

Että tervetuloa vaan kärpäseksi meidän kattoon.

(Täällä ei ole vaakaa, jota voisin käyttää. Ahdistaa.)

i asked for sons

"Pähkinöitä? No yhtäkkiä en ihmettelekään - 

niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana?"

Inhoan vihaan halveksun äitiäni niin paljon en kestä, haluan huutaa raivota itkeä paastosta kuolla. Kesällä kerroin hänelle sairastavani epätyypillistä anoreksiaa, tunti sen jälkeen hän sanoo että sähän alat kohta olla mukavan hoikka; eilen sanoin että paino heilahti syksyllä tosi paljon mutta olen nyt yrittänyt syödä terveellisesti ja nauroin kuinka olen pähkinöiden suurkuluttaja, rakas äiti kulta heittää vittuilevalla äänensävyllä niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut lihonut lihonut lihonut -

Olen erittäin tietoinen siitä että näytän jokinorsulta virtahevolta merimursulta oksettavalta, mutta onko sitä pakko toitottaa mulle joka käänteessä? Kyllä minä tiedän etten ole ikinä ollut hänelle tarpeeksi, en akateemisesti enkä älyllisesti enkä etenkään fyysisesti, mutta kyllä minä olen sen jo oppinut, en jaksaisi tulla muistutetuksi koko ajan. Miksi minun pitäisi täällä edes yrittää parantua, kun tuntuu kuin äidin ylpeys ja tyytyväisyys ovat suoraan verrannollisia sairauden vakavuuteen? Tiesin että äiti tulisi olemaan tällainen, ja silti lensin toiselle puolelle maapalloa hänen luokseen kuukaudeksi.

one skinny daughter coming right up

all i wanna get is

Moi oon Kiinassa.

Viimeisenä ennen lähtöä puhuin vielä Katin kanssa, jäi hymy huulille vaikka koneen lähtö päätyikin viivästymään melkein neljällä tunnilla. Nukahdin heti koneen lähdettyä en syönyt päivällistä hups ja heräsin vasta Venäjän ja Mongolian rajalla, katsoin ulos ikkunasta ja näin vuoriston joka näytti jopa kahdentoista kilometrin korkeudesta jättimäiseltä. Piti pidätellä itkua, tunnelma oli jotain niin uskomatonta. Nauroin pitkään vieressäni istuvan punatukkaisen joensuulaisen tytön kanssa, ja alkaessamme laskeutua hän spontaanisti suuteli minua. Suutelin takaisin vaikka en edelleenkään tiedä edes hänen etunimeään (ja viimeeksi suutelin -), mutta ehkä aina ei tarvitsekaan. Mielestäni ihan hyvä aloitus lomalle.

(Äiti ei meinannut tunnistaa minua kun tuli isin kanssa lentokentälle vastaan, äiti on ruskettunut ja isi on vanhentunut ja Ihmepoikakin alkaa jo näyttää nuorelta mieheltä eikä pikkuteiniltä. Yritän olla panikoimatta.)

Olen tänään jo käynyt yksityisillä kiinantunneilla, syönyt ravintolassa kasvis-jiaozeja bok choy -nuudelien kanssa, hämmästellyt oudon muotoisia pilvenpiirtäjiä ja käynyt hämmentävän selkeän keskustelun kodinhoitajan kanssa kiinaksi. Tähän voisi jopa tottua.

我没有女朋友－可是，我不要一个女朋友。

you'll never know

"Pakko sanoa, että mua vähän harmittaa, kun joutuu olemaan niin kauan näkemättä."

"Niin muakin."

Kahdeksan tunnin päästä istun lentokoneessa, kahdeksantoista tunnin päästä olen Pekingin kansainvälisellä lentokentällä; kotiin palaan vasta kuudensadanyhdeksänkymmenen tunnin päästä. Kaksikymmentäyhdeksän vuorokautta Kiinassa, en ole edelleenkään uskoa sitä todeksi.

Sain terapeutilta kotiläksyksi pitää erillistä mielialapäiväkirjaa matkan ajan. Saa nähdä minkälaisia merkintöjä tulee, olen jo nyt aivan kauhusta kankeana siitä että vietän kuukauden äidin kanssa. Kyllähän minä häntä rakastan mutta äiti... niin. Mutta äiti. Olen täysin valmistautunut että parin päivän jälkeen alkaa riitely normaaliin tapaan, toivon vaan että ei olisi niin räjähdysmäistä kuin pahimpina aikoina - Pekingissä ei meinaan lähdetä noin vain ulos harhailemaan vitutusta pois, eksyisin keskimäärin kolmessatoista sekunnissa. Mutta no, onneksi siellä on myös isi ja Ihmepoika, isi rauhoittelee äitiä ja Ihmepoika minua. Ja tietenkin on myös muuta ohjelmaa kuin päättömänä nököttäminen: on Kiinan muuri ja muuta kulttuurihaahuilua, ostoskeskukset hieman eri laatua kuin Suomessa, Porkkana tulee varmaan käymään muutamaksi päiväksi meidän luona, ja minulla on yhteensä 6 tuntia viikossa yksityisiä kiinan oppitunteja. (Unohdin oppikirjani kotiin, mutta mitäs sillä väliä...) Toivottavasti selviän.

En tiedä kuinka usein pääsen päivittämään blogia siellä; The Great Firewall blokkaa tietenkin kaiken sosiaalisen median, mutta pääsen käymään äidin VPN-varustetulla pöytäkoneella, ja mietin tässä että voisin oikeastaan ostaa itsellenikin kuukaudeksi niin voisi olla koneella rauhassa ilman, että kukaan ilmestyy spontaanisti selän taakse urkkimaan.

Tästä se lähtee.

(Sain selvästi traumoja eilisestä tuttavapiirin draamasta - näin viime yönä unta, että Katti, Minni ja Kihara alkoivat seurustella keskenään. Ei mitä helvettiä.)

and the world

Kävin tänään itkua pidätellen viemässä kissahirviön Laksin ja Raksan luo hoitoon, halasin Nitaa ja Kukkaa hyvästi ja tulin hämmentävän hiljaiseen ja rauhalliseen asuntoon. En oikein tiedä mitä tehdä, olen niin tottunut juttelemaan kissalle, rapsuttelemaan ja nukahtamaan viereen, ja yhtäkkiä olen täällä yksin. Oikeasti yksin.

Kamalan ahdistavaa, onneksi lähden huomenna tädin perheen luo. Kylläpä on tässä kuukauden aikana kerennyt tulla ikävä etenkin tätiä ja Käppää, ihmeellistä miten minusta tuntuu kuin olisin oikeasti osa heidän perhettä: tiedän olevani tervetullut heidän luo milloin vain, täti soittelee minulle usein ihan vain vaihtaakseen kuulumisia, ja nykyään uskallan puhua pojillekin pelkäämättä että he vain vaivalla sietävät minua.

Lentokoneeni lähtee neljänkymmenenkuuden tunnin päästä. Viidenkymmenenviiden tunnin päästä olen Kiinaassa.

Kamalan lihava olo, toivottavasti menisi nopeasti ohi.

ikuiset

Ei tämä kaikki helppoa ole - eilen oli karkkipäivä ja söin Kukan luona niin naurettavan määrän ettei edes enää naurata, tänään koko yliopistoporukka oli luonani ja tein aivan helvetisti bbq-ranskanperunoita avokadodippiä chilidippiä porkkanaa linssi-perunavuokaa ruokaa ja join pari lasillista viiniäkin. Olo on inhottavan täysi ja turvonnut, yritän olla ajattelematta kiloja ja kaloreita mutta epäonnistun massiivisesti. Jokin sisälläni huutaa läski läski läski läski ja kirkuu ja teen parhaani unohtaakseni, että huomennakin pitää syödä.

Koko yliopistoporukka (Hong Kongissa vaihdossa olevaa Porkkanaa lukuun ottamatta, tietenkin) oli tosiaan luonani tänään, kaikki koossa ensimmäistä kertaa viime kevään jälkeen. Minä, Nita, Laksi, Letti, Parta, Raksa ja Appelsiini, myös tunnettu yleisenimellä Derpes, yhdessä fuksivuoden ensimmäisestä viikosta asti, nykyään neljä vuotta vanhempia mutta täysin yhtä vajaita. Katsoimme elokuvan ja epämääräisiä tv-sarjoja, ja saimme myös loistoidean: kirjoitimme kaikki yhdessä Porkkanalle kortin, jonka annan hänelle hänen tullessa käymään luokseni Kiinaan ensi kuussa.

En edelleenkään ole uskoa, että viiden vuorokauden päästä olen jo hyvää vauhtia lähestymässä Pekingin lentokenttää. En ole nähnyt vanhempiani tai Ihmepoikaa seitsemään kuukauteen enkä tiedä yhtään mitä odottaa - olen oikeastaan aika vihainen Ihmepojalle ja pelkään purskahtavani itkuun ja läimäiseväni häntä kun näen hänet, mutta vanhempia ikävöin enemmän kuin luulin olevan mahdollista. Tulen varmasti hulluksi kun olen kuukauden heidän kattonsa alla, mutta toivottavasti matka tulee olemaan sen arvoinen.

Puhuin eilen Minnin kanssa ensimmäistä kertaa lokakuun jälkeen, ja viime yö oli ensimmäinen pitkään aikaan kun en nähnyt hänestä unta.