you'll never know

"Pakko sanoa, että mua vähän harmittaa, kun joutuu olemaan niin kauan näkemättä."

"Niin muakin."

Kahdeksan tunnin päästä istun lentokoneessa, kahdeksantoista tunnin päästä olen Pekingin kansainvälisellä lentokentällä; kotiin palaan vasta kuudensadanyhdeksänkymmenen tunnin päästä. Kaksikymmentäyhdeksän vuorokautta Kiinassa, en ole edelleenkään uskoa sitä todeksi.

Sain terapeutilta kotiläksyksi pitää erillistä mielialapäiväkirjaa matkan ajan. Saa nähdä minkälaisia merkintöjä tulee, olen jo nyt aivan kauhusta kankeana siitä että vietän kuukauden äidin kanssa. Kyllähän minä häntä rakastan mutta äiti... niin. Mutta äiti. Olen täysin valmistautunut että parin päivän jälkeen alkaa riitely normaaliin tapaan, toivon vaan että ei olisi niin räjähdysmäistä kuin pahimpina aikoina - Pekingissä ei meinaan lähdetä noin vain ulos harhailemaan vitutusta pois, eksyisin keskimäärin kolmessatoista sekunnissa. Mutta no, onneksi siellä on myös isi ja Ihmepoika, isi rauhoittelee äitiä ja Ihmepoika minua. Ja tietenkin on myös muuta ohjelmaa kuin päättömänä nököttäminen: on Kiinan muuri ja muuta kulttuurihaahuilua, ostoskeskukset hieman eri laatua kuin Suomessa, Porkkana tulee varmaan käymään muutamaksi päiväksi meidän luona, ja minulla on yhteensä 6 tuntia viikossa yksityisiä kiinan oppitunteja. (Unohdin oppikirjani kotiin, mutta mitäs sillä väliä...) Toivottavasti selviän.

En tiedä kuinka usein pääsen päivittämään blogia siellä; The Great Firewall blokkaa tietenkin kaiken sosiaalisen median, mutta pääsen käymään äidin VPN-varustetulla pöytäkoneella, ja mietin tässä että voisin oikeastaan ostaa itsellenikin kuukaudeksi niin voisi olla koneella rauhassa ilman, että kukaan ilmestyy spontaanisti selän taakse urkkimaan.

Tästä se lähtee.

(Sain selvästi traumoja eilisestä tuttavapiirin draamasta - näin viime yönä unta, että Katti, Minni ja Kihara alkoivat seurustella keskenään. Ei mitä helvettiä.)