Tukka sojottaa suoraan ylös, vaatteet ovat epämääräisissä mytyissä pitkin asuntoa ja meikit jossain poskilla - sängynpohjalla televisiota katsoen vietetyt sunnuntait alkavat olla yhä tutumpia.
Viikonloppuni oli kovin ihana. Katsottiin Tähden kanssa Disney-leffoja, leivottiin mustaherukka-vaniljamuffinseja ja harrastettiin muutenkin vähän kokeellista keittiötä henkisesti valmistaudu lettuun sekä illalla että seuraavana aamuna. Amyn kanssa kävimme luistelemassa parempi treffit kolme vuotta myöhässä kuin ei treffejä ollenkaan ja katselimme Agatha Christien kirjoihin perustuvia sarjoja ennen kuin lähdimme kynttilöillä valaistuun ravintolaan ja sieltä Parran ja Letin kanssa baariin. Paljon naurua ja kauniita hymyjä, punaisen pitsin läpi näkyvää paljasta pintaa ja kikattaen sänkyyn kaatumista.
Nyt olen jo yksin, toinen lähti aamupäivällä ajamaan autoa vanhempiensa luo. Oikeastaan pidän yksinäisistä krapulattomuusaamuista; saa rauhassa maata sängyssä niin leveästi kuin sielu sietää, katsoa televisiosta noloja sarjoja, eikä kenenkään tarvitse nähdä kuinka syön chiliparsaa ja nuudeleita syömäpuikoilla teemukista.
Tunnen kuinka syömishäiriö kiertää sormensa kurkkuni ympärille,
yritän pysyä vahvana mutta pelkään antautuvani sille.
Huomaisikohan kukaan jos ihan vähän vain?
Älä anna periks syömishäiriölle ! Varsinkin nyt kun (oon ainakin ymmärtänyt, että) sulla on mennyt paljon paremmin.
VastaaPoistapysy vahvana! paljon tsemppiä :)
VastaaPoista