lopeta!

"Ja mulla on aina se ongelma, että koska oon kertonut mun läheisimmille kavereille mun syömisvammailusta, ni sit jos söisin normaalisti ni ne jotenki kelais että mä oon vaan huomiohuora enkä ikinä ollutkaan oikeesti sairas. Niin karulta ku tää kuulostaaki, ni susta sentään näkee päälle että ei oo kaikki hyvin. Mä oon vaan tämmönen... surullinen, tasapaksu 21-vuotias epäaikuinen." 

Eilen illalla puhuin kunnolla Sopulin kanssa pitkästä aikaa, ja jäi niin hyvä maku suuhun että yllätyin itsekin - jäi vaikka puhuimmekin syömishäiriöistä ja paranemisyrityksistä ja puhuin hänelle rehellisemmin kuin kenellekään miesmuistiin. "Syömishäiriöt on ihan paskoja, kun ne ei kato kokoo, mutta kaikki muut tuijottaa vaan sitä saatanan kokoo", maailman pikkuruisin tyttö vastaa minulle ruudun toiselta puolelta, ja totta puhuen se tiivistää koko keskustelun aika hyvin. Miten voi olla niin vaikeaa päästää irti jostain, minkä tietää aiheuttavan vain harmia sekä itselle että läheisille?

(Kuulen taas kuittailua siitä, miten tyhmä olen kun annan Sopulille kaiken anteeksi. He väittävät minua taas kerran alitajuntaisesti itsetuhoiseksi, mutta hei, kaveria ei jätetä.  En minä voi noin vain olla välittämättä. Suren heidän kaikkien puolesta, Sopulin ja S:n ja etenkin Kiharan, jonka kanssa meni välit jonkun tyhmän väärinkäsityksen aiheuttaman ylireagoinnin takia; Kiharan, jolta haluaisin vain pyytää anteeksi mutten saa avattua suutani.)

Juttelin pienessä jallukolahiprakassa Juulian kanssa mikä saa sut hymyilemään? ja tanssin keskellä pientä yksiötäni pitkälle aamuyöhön, enkä muista milloin olisin viimeeksi hymyillyt yhtä aidosti.