Astuessani Kukan asunnon rappukäytävästä ulos pakkaseen on jokin tuoksu ilmassa niin tuttu, että hetken ajan olen varma että olen juoksemassa yöpaita päällä leirikekuksen saunalta lumihankien läpi päätalolle syömään fariinisokeriin hukutettua viiliä. Havahdun kuitenkin nopeasti takaisin todellisuuteen: en ole yksitoistavuotias, en ole metsässä järven rannalla eikä päivieni suurin ongelma ole se, että loppuuko viili haluamassani maussa ennen kuin ehdin iltapalalle koska pojat pääsivät taas ensin saunaan.
Puhun hiljaisella mutta silti suhteettoman kovalta kuulostavalla äänellä vieressäni kävelevälle Kukalle kotimatkan ajan, kerron nunnista ja nurmikentistä ja uimarannasta ja toivon ettei hän huomaa minun itkevän.
"Mä oon aika varma että mä oon vajoamassa johonkin psykoosiin."
Dissosiatiiviset oireet ovat tänään olleet poikkeuksellisen voimakkaita.
Pelkään jääväni yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti