tiistai 31. heinäkuuta 2012

satasen vauhdissa


Eilen illalla kirjoitin, että söin iltapalaa vaikken olisi tahtonutkaan. En olisi tahtonut eikä näköjään olisi pitänyt, aloin itkeä kun äsken astuin vaa'alle. En ymmärrä miten se nousi noin paljon, en ymmärrä, sen siitä saa kun syö. Ahdistaa, haluan repiä ihoni auki lyödä reidet mustelmille painaa nuppineuloja jalkapohjiin kävellä vastaantulijoiden kaistalla mennä junatunnelin syvennykseen mutta tiedän etten saa.

Ehkä sitten vain kävelen töihin, juon vettä ja lounastauolla kirjoitan nurkassa päiväkirjaan. Tänään en syö. Silitän kissaa ja kerron sille salaisuuksia joita yksinäiset huutaa unissaan. Pesen pyykkiä, tiskaan, viikkaan liian suuret vaatteet kaapin perälle. Voisin neuloa vaaleanpunaisia säärystimiä kunnes on aika lähteä taas töihin.

Itkettää.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

olen kuullut merestä


Päivällä juoksen kotoota mutta en kerkeä bussiin, keskustassa bussi ajaa ohi vaikka kauniisti vilkutin pysähtymään. Myöhästyin töistä. Töissä ahdistaa niin paljon etten saa hengitettyä, asiakkaiden välissä haukon henkeä ja pyyhin kuumia kyyneliä poskilta ja kaulalta. Saan viestiä, että iltasuunnitelmat peruuntuvat. Lysähdän taukotilan lattialle ja painan pään polviini, sanon radiopuhelimeen että tulen kohta.

Kun lähdin töistä bussilla koska tänään jalat liian kipeät pyöräilyyn, näin bussin ikkunasta kuvajaiseni. Hetken ajan katsoin solisluitani ennen kuin käänsin katseeni pois ja kävelin seuraavalle pysäkille.

Astun asuntooni sisään, kissa pyörii jaloissa mutta en kiinnitä siihen huomiota. Riisun sievät vaatteet ja harjaan lakan pois hiuksista, otan huomisen vaatteet pois laukusta ja viikkaan kaappiin. Pesen meikit pois ja istun sängylle, tyhjä olo. Laitan tutun ja turvallisen minisarjan pyörimään, suljen silmät.

Pikkuveljeni lähti tänään vanhempiemme luo Kiinaan asumaan. Nyt minulla on enää jäljellä tätini perhe Suomessa; vanhempien poissaolon lisäksi isovanhemmat ovat Espanjassa ja puoliksi Ruotsissa. Hassua, kyllähän minulla on enonkin perhe, mutta jotenkin en vain ikinä muista häntä. En muista milloin olen viimeeksi nähnyt heitä. Kamalan yksinäinen olo, tekisi mieli mennä ensi viikolla käymään tädin luona mutten tahdo tunkea sinne koko ajan ja häiritä toisten elämää.

Tänään on taas sellainen olo, että antaisin koko maailman jotta saisin halauksen. Hypistelen uutta avaimenperääni ja syön iltapalaa vaikken oikeasti tahtoisi.

ja peität kaiken


Olen niin humalassa että hävettää, niin humalassa että epäilen jopa omaa oikeinkirjoitustani.

Päätän Porkkanan luo yöksi menemisen sijaan lähteä kotiin. Kävelen keskustan rajan ylitettyäni koko matkan keskellä vastaantulijoiden kaistaa, kädet ylhäällä ja katse taivaassa, sade hakkaa kasvojani niin kovaa että sattuu ja ukkonen jyrisee ympärilläni. Kävelen eteenpäin silmät kiinni ja keskityn tuntemaan, tänään olen elossa.

Yksi kaksi viisi drinkkiä takana, minun piti juoda vain kokista mutta jotain tapahtui ja luovuin kontrollista, annoin huuman viedä voimat.

Sä nyt tuskin tiedät, mutta jumalauta se tunne kun on ollut kaksi päivä syömättä ja tuntuu kun sulle kasvais siivet ja ihan oikeasti leijuisit. Se huuma. Jokainen liike nousee päähän niinku maailman vahvin huume, ei oikeesti tartte mitään muuta.

Avaudun liikaa vaikka tiedän toisen lukevan tätä ja tietävän kaiken jo valmiiksi. Ahdistus iskee kesken kaiken yhdeltä yöllä, pakko lähteä kotiin nyt heti vaikka matkaa on melkein kuusi kilometriä kävellen, matka kestää kuitenkin vain neljäkymmentäkuusi minuuttia.

Puhelimen ilmoitusääni kuuluu monta kertaa kotimatkalla, juoksen korttelin verran ennen kuin avaan. "Oot täydellinen tiedäthän", kyynelet nousevat silmiin ja juoksen toisen korttelin. En ole.

Kyllä vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Tulen olemaan terve ja kaunis, tulen matkustamaan pitkin Lappia ja olemaan ystäviä Minnin kanssa ja sinut itseni kanssa ja vaimo niin lähellä täydellistä kuin olla voi, mutta välillä tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Onneksi tiedän sen olevan vain maanantaiaamu kello kaksi kaksikymmentäyhdeksän puhetta, huomenna tulee jo olemaan parempi olo kun pääsen kiinnittämään järjestyksenvalvojan laatan rintaani ja myöhemmin katsomaan Disney-Pixarin elokuvia ja hengittämään.

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

se ois niin suloista


En eilen päätynytkään askartelemaan - puhumattakaan mistään siivoamisesta - vaan ensin lojumaan rannalle Kukan kanssa ja sitten pyöräilemään keskustaan vaateostoksille. Ostin shortsit jotka jopa ovat oikean kokoiset koska Nitan äidin unelmashortsit ovat jo käyneet liian suuriksi hups ja toiset jotka ovat vielä vähän naftit mutta todennäköisesti käyvät myöhemmin kesällä. Hypistelin myös kaunista satiinista kauluspaitaa ja unelmien oranssinruskeita pillifarkkuja ja hetken mielijohteesta päätin ostaa molemmat, farkut tosin tuumaa liian pieninä. Ne ovat lahja itselleni alkusyksyn viileitä iltoja varten, jos ne olen ansainnut. Äkkiä kaupan kautta kotiin, pakkaseen mansikoita, mansikkahilloa ja tänään vielä mansikkamehua, muistutus kesästä odottamaan pakkasiltoja.

Ilta Kukan luona oli leppoisa: paljon porkkanoita ja dippiä, tuttu ja turvallinen kauhuelokuva, ja värjäsin hiukseni pitkästä aikaa leiskuvan punaisiksi. Matkalla kotiin joskus tämän vuorokauden puolella elosalamat valaisivat taivaan, en ole ennen nähnyt sellaisia. Kammottavan hiljaista.

Meinasin kuolla kun näin vaa'an tänä aamuna. Paino on noussut eilisestä se on vain ruokaa elimistössä mutta ihan sama painoa silti ja tunsin kuinka keuhkoja kiristi, olin jo automaattisesti laittaa Sopulillekin viestiä jonkun ovelan tekosyyn kanssa miksi ei pysty näkemään tänään. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja tein mielikuvaharjoituksen jonka terapeutti alkukesästä odotti, pitkän prosessin aikana suljen ahdistuksen laatikkoon, jonka laitan säilöön odottamaan parempaa hetkeä.
 
Alle kahdessa kuukaudessa blogissa kuusikymmentäkuusi lukijaa ja yli viisituhatta katselukertaa. Olen kovin hämmentynyt, ihan hassua että ihmiset lukevat noinkin aktiivisesti rustailujani! Mietin tässä juuri, että uskaltaisinko tehdä kysymyspostauksen; suurin pelkoni asian suhteen on että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta kysyä mitään.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

kyllä se jää kantaa


Eilen oli kovin hauskaa töissä. Itse asissa minulla on kyllä hauskaa siellä aina, rakastan työtäni ja työpaikkaani ja työkavereitani ja esimiehiäni ja ihan kaikkea - ainoa ongelma on, että työ on sekä fyysisesti että henkisesti niin raskasta, että 42 tuntia viikossa on aivan uskomattoman uuvuttavaa. Eilenkin töiden jälkeen, samalla kun kävin tarkistamassa hänen postissa, nukuin pitkät päiväunet intissä olevan Laksin sängyssä. Tulivat todella tarpeen, sillä ilta venähti taas pitkäksi vaikka emme Sopulin kanssa baariin asti päässeet; mutta toisaalta, on pullo kallista valkoviiniä ja viisi jaksoa Greyn Anatomiaa ihan hieno tapa viettää ilta. Lämpimiä käsiä ja sinisiä sukkahousuja ja ovelia pisamia, hymyilin koko taksimatkan kotiin.

Tänään on paljon tarvittu vapaapäivä. Nukuin pitkään (tai siis, minulle pitkään), ja ajattelin viettää päivän siivoten ja pesten pyykkiä ja ollen syömättä vai syödäkö sittenkin, voisin myös käydä ostamassa lisää kissanhiekkaa ja lähteä Kukan luo askartelemaan. Jos jää aikaa niin saatan Sopuliakin nähdä, hän on jotenkin selvinnyt koko elämänsä näkemättä Pretty Womania niin päätimme että se pitää katsoa heti kun vain on mahdollista.

Eilinen lounastauolla kirjoitettu päiväkirjamerkintäni oli kovin sekava. Koen usein pienimuotoisia ahaa-elämyksiä kirjoittaessani päiväkirjaa, sillä en sensuroi itseäni ollenkaan, mutta eilen yllätin itseni täysin kun huomasin kolmannen sivun kohdalla kirjoittavani vihasta ystäviäni kohtaan.

En tiedä milloin aamupaino on viimeeksi ollut näin vähän, varmaan joskus sinä syksynä kun olin 15-vuotias. Ei silti tunnu tarpeeksi pieneltä, minä vaan lyllyn ja löllyn vaikka Sopuli kutsuukin minua halittavan pieneksi nappisilmäksi ja työpaikan pojat nostavat minua kuin olisin höyhen. Mutta ei, pakko päästä alas, neljäkymmentäkahdeksan pilkku kuusi neljäkymmentäkahdeksan pikku kuusi. (Vaiko neljäkymmentäkuusi pilkku kahdeksan? Shhh, siitä ei puhuta.) Minä vain vajoan syvemmälle sairauteen eikä kukaan tiedä, ei kukaan välitä tarpeeksi että huomaisi. Appelsiini ei huomannut vartalossani mitään eroa 63:sta kilosta, olenko oikeasti edelleen yhtä oksettavan näköinen vai eikö Appelsiini yksinkertaisesti näe? Huomaan yhtäkkiä vihaavani häntä, niin kuin vihaan Nitaa ja Porkkanaa ja Partaa ja äitiä ja ihan kaikkea. (Miksi ette näe että minulla on paha olla, miksette välitä?) Pakko laihtua.

Tietenkin tiedän että se en ole minä joka heitä vihaa. Se on syömishäiriö joka heitä vihaa, he ovat laihuushäiriön pahimpia vihollisia: jos he eivät kiinnitä huomiota, ovat he huonoja ystäviä jotka eivät välitä minusta; jos he kiinnittävät huomiota, ovat he ärsyttäviä nalkuttajia jotka eivät ymmärrä.

Ehkä laitan Stella-Jippu-soittolistani soimaan ja alan siivota.

torstai 26. heinäkuuta 2012

väärin päin lentävät linnut


Herään jo ennen kellon soittoa kaunis musta analoginen kello joka pitää niin kamalaa meteliä etten yleensä uskalla pitää sitä päällä kun kissa tuli puskemaan kättä vasten. Lyhyt viisari kuuden kohdalla ja pitkä yhden.

En jaksa käydä suihkussa, pesen hampaat ja yritän epätoivoisesti tehdä tukalle jotain. Vaatteiksi kelpaavat tummat pillifarkut ja valkoinen t-paita, ja nyt kun tarkemmin katson niin näytän ihan hyvältäkin. Näen vilauksia eri luista kun puen päälle, mutta vain vilauksia, nopeasti ne menevät taas piiloon. Sade ropisee ikkunaa vasten, kaivan esiin hohtavan pinkin sateenvarjon ja sinisen bussikortin. Jotenkin kamalan sekava olo. Hymyilyttää.

"Hei mä keksin mulle tekemistä töihin."
"No?"
"Mä voisin velloa paniikissa koko päivän."
"...Mitä?"

Vierasta ja pelottavaa mutta ei se mitään, koska toissapäivänä oli sellainen tunne, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut here comes that feeling you thought you'd forgotten. Monta vuotta sitten joskus, mutta sitä ei nyt pidä ajatella. Sipaisen mielummin hieman punaa huulille ja vedän päälle Nitan äidin vanhan Filippa K:n vakosamettijakun. Voisin olla radikaali ja kiskoa kaveriksi päälle pilkulliset kumisaappaat.

Olen ollut jo monta päivää ilman tupakkaa. Saatan olla aika ylpeä itsestäni - olen polttanut viidestä kahteenkymmeneen päivässä viimeiset kuusi vuotta. Nyt sai luvan riittää.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

my body needs a hero


Milloin sä ajattelit lopettaa laihduttamisen? Kuulen kysymyksen vasta kolmannella kerralla, Minnin ääni yrittää olla huoleton mutta olen kuulevani värinän sanojen takia. En osaa vastata, enemmän kuin mitään tahdon valehdella ja sanoa hänelle että kaikki on hyvin. Olen kuitenkin rehellinen, en ole ikinä osannut valehdella Minnille enkä oikeastaan tahtoisikaan - hän jaksoi minua ja aivojani kolme vuotta, hän ansaitsee totuuden. Pidättelen itkua ja kaipaan halausta, häneltä tai ihan keneltä vaan.

Huolestuin eilen puolikuoliaaksi kun Minni oli soittanut sillä aikaa kun olin suihkussa eikä enää vastannut kun soitin takaisin. Missä hän on, kännissä hukassa itkemässä kuollut apua. Hetken päästä kuitenkin tavoitin hänet ja kuulin että hän olikin vain halunnut jutella. Hämmennyin hieman mutta myönnän ilahtuneeni - vaikka minulla ei ole ikävä hänen kanssaan seurustelua, on minulla silti ikävä parasta ystävääni. Puhuimme melkein tunnin puhelimessa, hajoilimme työtunneille ja nauroimme baarireissuille ja päivittelimme hänen kaveriensa tyhmyyttä. Puhelun päätteeksi hymyilin, ei ahdistanut ollenkaan. Toivon niin kovasti että voimme joskus olla ihan oikeita ystäviä taas.

Tahtoisin olla normaali tyttö joka syö aamupalaksi hedelmän ja puuroa, lounaalla työpaikan lihapullat ja riisiä, välipalaksi vähän pähkinöitä, päivälliseksi kalaa ja perunoita, illalla teetä jossa on sekä maitoa että sokeria. Tahtoisin sitä enemmän kuin mitään, mutta jopa kirjoittaessani tuota kauhistuin - miten kukaan voi syödä noin paljon, miten ihmiseen mahtuu noin paljon ruokaa, miten hän ei revi hiuksiaan ja kynsi ihoaan ja mene itkemään vessan lattialle. Vatsani on litteä ja mietin, minkä keiton söisin lounaaksi, minkä light-limun ostaisin iltaherkuksi. Minkä tekosyyn tänään kertoisin töissä.

Olen niin saatanan sekaisin, etten tiedä mitä tehdä. Tahtoisin lähteä taas tanssimaan, tanssilattialla huolia ei olemassa. Suostuisikohan Sopuli tulemaan perjantaina kanssani jos pyytäisin... Tällä kertaa olisi jopa seuraava päivä vapaata.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

anywhere


Eilen syötiin ja saatanasti, en vain jaksanut välittää vaikka tänä aamuna ahdistikin aivan kamalasti - 100 grammaa painavampi kuin viikko sitten. Eihän se ole yhtään mitään, ja todennäköisesti se on vain ruokaa vatsassa, mutta silti. Onneksi eilinen mättö oli itsetehtyä sushia, jota voi melkein väittää terveelliseksi. Hyvää se ainakin oli.

Tänään on vapaapäivä! On tapahtunut vaikka mitä: aamupäivällä lähdimme Kukan ja Sinin (Kukan tyttöystävällä on vihdoin nimi!) kanssa Ikeaan seikkailemaan, lihapullabrunssi ja kaksi tuntia kiertelyä ja spekulointia ja ihailua, lähdin sieltä kuusikymmentä euroa köyhempänä mutta ilman mitään oikeasti turhaa. Ostin hyllyn ja kynttilöitä, säilytyspurkkeja keittiöön ja pussilakanasetin, kaksi teemukia ja leikkuulaudan, teenipsuttimen ja yövalon ja vaikka mitä. Ikeasta Kukan luo, missä minä tyylikkäästi nukahdin sohvalle minuutin sisään ja heräsin joskus tunnin jälkeen. Herättyäni päätimme lähteä Citymarketiin, missä kului melkein toiset kuusikymppiä - ostin seuraavan parin viikon lounasainekset, harjan kissalle, pari naistenlehteä ja... jotain, en muista. Teitä varmasti kiinnostaa lukea minun ostoslistojani, mutta ei se mitään!

Siellä ruokakaupassa oli kyllä pelottavaa, niin kuin muiden kanssa ruokakauppailu yleensäkin on. Pelkään että toiset katsovat oudosti kun kaiken ravintotiedot pitää tarkistaa kerran kaksi kolme, minä katson haltioissani sipsihyllyjä mutten osta mitään ja Sini kysyy että enhän minä ole millään helvetin laihiksella. Minä naurahdan ja sanon etten ole, enkä uskalla katsoa Kukkaa silmiin. Mutta toisaalta, voiko syömishäiriötä kutsua laihdutuskuuriksi? Ostin kauniiseen lasipurkkiini lisää pähkinä-hedelmäsekoitusta, ne ovat minun karkkejani. Niitä saa napostella muutaman päivässä samalla kun selailen Skinny Bitchiä ja askartelen.

Päätin tänään, että kun ensi vuonna lähden perheeni luo Kiinaan, menen sinne Trans-Siperialla, sillä junalla joka menee Moskovasta Siperian ja Mongolian halki Pekingiin.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

sexyback


Basso jyskyttää korvissani, sydän jyskyttää rintakehässäni. On armottoman kuuma mutta ei voi lähteä tanssilattialta, ei kesken huuman, ei kun alkoholi virtaa suonissa ja käsi vaeltaa toisen lanteilla. Nyt pitää keskittyä elämiseen.

Join liikaa ja liian kallista, näytin varmaan sekopäiseltä marionetilta tanssilattialla mutta ei se mitään koska minulla oli niin uskomattoman hauskaa etten muista milloin viimeeksi. Tanssin Sopulin kanssa pilkkuun asti hei miks nää ei soittanut mitään hyvää hidasta tähän loppuun ja toivoin etten nolannut häntä heilumisellani ihan liikaa. Poltin outoa napsahtelevaa tupakkaa ja kehoani koristaa hämmentävän monta leimaa, ja saatuani kyydin aamulla kotiin kiroilin mielessäni kun oli ihmisiä ympärillä. Puoli viideltä nukkumaan ja puoli yhdeksältä herätys, reippaana töihin kymmeneksi tunniksi - voin kertoa että oli muuten pisimmältä tuntuva työvuoro hetkeen.

(Minua tuli kolme eri ihmistä yrittämään iskeä, yksi - tosin ei mikään pahannäköinen - niin sinnikkäästi että piti sanoa että minulla on jo seuraa. En ymmärrä, miksi joku haluaisi tällaista valasta, mutta kyllähän se hymyn nosti huulille.)

perjantai 20. heinäkuuta 2012

tomorrow i die


Syntymäpäivät tulivat ja menivät. Kaksikymmentäyksi on pelottava luku, pitäisi ehkä alkaa aikuistua? Silti minä nukun nallen kanssa ja tahtoisin palata lapsuuteen vaikka se aika kamala olikin. Iltaa vietin Kukan luona; hän oli leiponut dinosauruksen muotoisen kakun ja askarrellut dinosauruskortin, sain myös ruusun ja tulen saamaan jonkun Salaisen Asian joka ei ole vielä valmis. Kilisteltiin lasten "skumppaa" ja syötiin keksejä, yksi kaksi monta mutta ei se mitään. Kai.

Tänään oli täydellinen päivä töissä, mutta ihania työolosuhteita varjosti päivä päivältä painavampi ahdistus. Työkaveri pyysi nähdä tatuoinnin, meinasin alkaa itkeä kun piti nostaa paitaa. Lounaan jälkeen juoksin suoraan vessaan, ehkä saisin antaa itselleni syntymäpäivälahjaksi yhden oksentamiskerran, vain yhden? Tajusin miten sairaalta kuulostan ja istuin lattialla itkemässä loput tauosta; vartalostani löytyy edelleen pieniä punaisia kuunsirppejä sieltä, mistä itseäni eniten vihaan.

Muutaman tunnin päästä pitäisi lähteä Sopulin kanssa baariin, mutta liittymä häikkää joten puhelimeni ei suostu lähettämään viestejä, eikä Sopuli jostain syystä vastaa puheluihin. Pitäisi alkaa mennä suihkuun ja harkitsemaan vaatteita, mutta ahdistaa - mitä jos hän peruu tai jättää vaan vastaamatta, ja olen laittautunut turhan takia. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että huolella valitsee vaatteet ja meikkaa, ja sitten kaikki joutuu ottamaan pois ilman että on poistunut asunnosta.

Miltäköhän pudottautuminen tuntuu?

voin jäädä tänne, en vaadi juuri mitään
minulle riittää kumarat puut
tien toisella puolella järvi
johon voi halutessaan hukuttautua

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

says the magpie to the morning


Eilen istuin tunnin pidätellen itkua ja puristaen käsivarsiani niin kovaa että jäi jäljet. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ahdistuskohtaus: kävin hankkimassa pitkään unelmoidun tatuoinnin! Olin jonottanut melkein kuusi viikkoa, ja eilen se vihdoin tapahtui. Kiroilin kuin harvinaisen humalainen merimies - tatuointi ei todellakaan ole pieni - mutta nyt selkääni koristaa ikuisesti muistutus siitä, että olen elossa ja minun pitää myös muistaa elää. Tämä on myös yksi kohta Listassani, siis listassa asioista jotka minun pitää tehdä tai kokea ennen kuin saan luovuttaa.

Paino nousi tädin luona ollessa. Sehän oli ihan itsestäänselvää, mutta ahdistaa silti, pakko päästä takaisin alas pakko pakko pakko. Taistelen itseni kanssa, pitää tänään syödä jotain mutta mitä jos en halua? Entten tentten teelikamentten.

Huomenna on syntymäpäiväni! Täytän 21 vuotta, niin vähän mutta silti pelottavan paljon. Koska minulla on pitkä päivä töissä joka päivä tällä viikolla, vietän syntymäpäiväni selvin päin; olen Kukalla hänen tyttöystävänsä ja serkkunsa kanssa. Heillä on kuulemma jotain Suuria Suunnitelmia mutteivät suostu kertomaan mitään niistä minulle, hymyilyttää että minulla on ihan oikeasti ystäviä jotka jaksavat tehdä jotain sen eteen että olisin iloinen.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

still in love with judas


"Herrajestas Virta sä oot laihtunut ihan sikana! Siis paljon sulta on lähtenyt tässä kuukaudesssa, viis kiloa vai kymmenen?"

Täti katsoo minua silmät pyöreänä kun astun ovesta sisään ja riisun ohuen, sateen tummentaman kangastakin.

"Mihin sä oot oikeen hävinnyt?"

Serkku hämmentyy kuinka pitkälle ympäri hänen kätensä ylettyvät, kun hän halaa minua.

"Sähän oot nykyään niin pieni että sulle sopii mikä vaan vaate."

Hymyilen, kun selaan vaatekauppojen nettisivuja tädin kanssa ja spekuloin, että näyttäisikö tietyn mallinen hame hyvältä päälläni.

Täti ihmettelee vartaloani ja sanoo etten enää saa laihtua paljon enempää. Nuoremman serkun yökylään tullut ystävä katsoo minua otsatukkansa alta sellainen tuike silmissään, etten ole hetkeen nähnyt kenenkään katsovan minua sillä tavalla. Kaksi nuorta miestä kääntyvät katsomaan minua, kun olen lenkittämässä koiraa vanhemman serkun tyttöystävän kanssa.

Ja silti itken kun istun alas ja näen vatsani, kun sisäistän että söin tänään Hesburgerissa hampurilaisaterian muiden kanssa. Raavin ihoni punaiseksi ja vedän serkun ylisuuren hupparin peittämään jäljet, olen edelleen epäilyttävän paljon merinorsun näköinen. Enhän minä edes ole kaunis, miten ihmiset voivat katseillaan valehdella minulle niin? Minulla on liian paksut reidet ja lyllyvät käsivarret, kasvojen iho on huono ja hampaani liian isot. Mutta olen päättänyt että minusta tulee täydellinen; siihen mennessä, kun jalat suuntaavat takaisin yliopistolle syyskuussa, olen jo keijukainen.

6,9 kiloa jäljellä.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

joita yksinäiset huutaa unissaan


Seison töissä kaatosateessa, ukkonen jyrisee ja salamat vilkkuvat ympärilläni. Sade hakkaa selkään, suljen silmäni ja yhtäkkiä tunnen poskillani kuumia pisaroita taivaalta tippuvien kylmien lisäksi. En tiedä mikä tarkalleen on pielessä, mutta tuntuu kuin kaikki ilo ja into valuisi sisimmästäni viemäreihin samaa tahtia tulvien kanssa. Tahtoisin kovasti laittaa viestiä Katille ja Sopulille, jostain syystä en uskalla sanoa mitään kenellekään muulle kuin heille kahdelle, mutta en uskalla ottaa kallista kännykkää esiin kun ilma on 99% vettä. Seison siis kiltisti iltayhdeksään ja poljen kaupan kautta kotiin, missä kukaan ei odota minua. Kissakin vain avaa silmät sekunniksi ennen kuin jatkaa päiväuniaan.

Söin tänään niin paljon, etten kestä. Haluan oksentaa, repiä kurkkuni verille mutta ei, en saa, en tahdo rikkoa putkea enkä loukata Minniä yhtä pahasti kuin hän minua. Mutta toisaalta, jos lupaus minulle merkitsi hänelle niin vähän, niin ehkä se on ihan vitun sama että mitä teen. Istun jo muutenkin kylpyhuoneen lattialla dataamassa, ei kenenkään tarvitsisi tietää jos hetkeksi laskisin läppärin lattialle ja siirtyisin metrin verran vasemmalle. Shh.

Lähden huomenna taas tädin perheen luokse, tulen takaisin tiistaina jo puolenpäivän aikaan koska tiistai on 17. päivä ja silloin tapahtuu suuria ja jännittäviä asioita täällä kotona. Otan kyllä tietokoneen mukaan reissuun, mutta saa nähdä tuleeko päivitettyä ennen ensi viikon puoltaväliä, on niin paljon kaikkea tekemistä! Harmi että matkoihin kuluu nykyään niin paljon aikaa; ahdistaa mennä junalla koska niistä tulee mieleen vain onnellisia asioita, joten pitkänmatkanbussit kutsuvat. Onneksi on kesä ja kesällä on muutenkin hauska mennä busseilla, aikataulujen sumpliminen vain on vaikeaa kun Matkahuollon sivut eivät oikein tykkää muista kuin suorista yhteyksistä.

torstai 12. heinäkuuta 2012

unessa kerran kohtasin


Eilen oli hauskaa. Taisin olla Sopulin mielestä aivan sekopää, olin uskomattoman hyperaktiivinen ja pompin kaupassa hyllyltä toiselle, ostin farkut (tuuman kapeammat kuin edelliset) ja huulikiillon, kahvilassa uskalsin jopa ostaa smoothien kysyttyäni ensin että mitä tarkalleen se sisältää luonnonjugurttia marjoja hunajaa. Toivottavasti en aiheuttanut päänsärkyä höpötykselläni, koska minulla ainakin oli kovin kivaa. Nyt toinen kuulemma virkkaa kisulleni leluhiirtä, hymyilyttää.

Tänäänkin on ollut siedettävä olo, vaikka olinkin töissä yksitoista tuntia. Asiakaspalvelussa on yksi puoli joka on sekä huono että hyvä: huono, koska on inhottavaa pakottaa itsensä hymyilemään kun tahtoisi vain itkeä; hyvä, koska kun tarpeeksi pakottaa itsensä hymyilemään, niin sitä alkaa oikeasti hymyilyttää. Lauloin Prinsessa Ruususen metsälaulua ja hyppelehdin paikallani etten paleltuisi kuoliaaksi.

Palelen nykyään koko ajan, tiedän sen johtuvan syömisestä tai oikeastaan sen puutteesta ja asia pitäisi korjata mutta en vain pysty. Sitä paitsi tykkään pukea kerroksia t-paita kauluspaita college takki päälle töissä, silloin kukaan ei näe kuinka laihdun, kukaan ei hössötä, Appelsiini ei katso pahalla kun sanon että minulla on omat eväät niin en tule hänen kanssaan työpaikan ravintolaan. Lounastauoilla otan pienenpienet evääni ja menen järjestyksenvalvojien omaan taukotilaan, kirjoitan paperipäiväkirjaan samalla kun syön.

11.7.2012. Minä syön hedelmää ja pientä kuppikeittoa kun työkaveri vieressä kiskoo jättimäistä kanapasta-annosta. Hymyilyttää. [...] Vietän päiväni unelmoiden alipainon rajasta, välillä tuntuu kun leijuisin ilmassa. En saisi ajatella äitiä mutta ajattelen silti, naurattaa kun kuvittelen hänen ilmeensä kun lähden heidän luokse kymmenen kuukauden päästä, hoikkana ja kauniina.

Kirjoitan kirjoitan kirjoitan kauniiseen värikkääseen vihkooni, kuulakärjellä koska lyijykynällä suttaa vasemman käden kirjoittaessa. Minulla on maailman kaunein päiväkirja, se on Akateemisesta kirjakaupasta ja maksoi 8,90€. Taidan oikeasti olla aika sekaisin. En ihan oikeasti taida välittää, tahdon vaan kivun loppuvan.

Vanhempani muuttavat huomenna toiselle puolelle maapalloa.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

lasinen lapsuus


"Näkyyks must et oon laihtunu?"
"Ooksä siis laihtunu vai?"
"No melkeen kymmenen kiloo puolestoist kuukaudes."
"...Ai. No. Kai se jonkin verran näkyy."

Kysyn hiljaisella äänellä kun olen Appelsiinin kanssa työpaikan taukotilassa, olemme juuri syönyt lounaan. En tiedä mitä mieltä olla, eikö kahdeksan kiloa ihan oikeasti näy? Ehkä ei; ehkä se on kaikki lihasta eikä yhtään rasvaa. Mutta toisaalta olen kiitollinen, en tahdo muiden hössöttävän ja huolehtivan. Tiedän olevani kamala ihminen tämän takia, minun pitäisi olla onnellinen siitä että minulla on ihmisiä jotka välittävät, mutta... en tiedä. Tahtoisin olla terve, tahtoisin pystyä huoletta syömään töissä muiden kanssa ja olla käymättä vaa'alla joka aamu ja ilta, mutta aina ei kai saa mitä haluaa. Minun tapauksessa kovin harvoin saa.

Eilisilta meni taas Kukan kanssa, tehtiin (tai siis Kukka teki ja minä ja hänen tyttönsä katsottiin vierestä) halloumiwokkimömmöä ja mansikka-valkosuklaajäätelöä. Hassua, että minua ei se jäätelö ahdistanut ollenkaan, mutta jokainen puraisu valkoista riisiä tuntui kamalan vaikealta. Sain kuitenkin annokseni syötyä loppuun asti ja ilta meni muuten erinomaisesti, katsottiin Greyn anatomiaa ja puhuttiin ei-oikein-mistään. Yhdentoista aikaan tajusin kellon ja aloin pyöräillä takaisin kotiin, piti nukahtaa heti mutta jumituin juttelemaan tekstiviestitse Sopulin kanssa melkein tunniksi. Hups? Ei toki väsyttänyt tänään, olin töissä yhteensä yksitoista tuntia.

Onneksi huomenna vain vajaat seitsemän tuntia töitä, pääsen jo iltapäivällä ostamaan uudet farkut (vanhat kuluivat puhki sisäreidestä, ahdistaa niin paljon etten saa henkeä) ja patterit (vaa'an patterit loppuivat tänään, en tiedä miten kestän huomisaamun) ja häiriköimään Sopulia.


179/500. Olen jäljessä.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

viva la vida


Lojun sängyssä ilman housuja, kissa nukkuu sylissäni ja minä katson Greyn anatomiaa. Vilkuilen välillä ulos ikkunasta, siellä sataa ja jyrisee, toivottavasti selviän huomisesta työpäivästä sairastumatta tai vittuuntumatta ihan liikaa. Huonettani kehystää suuret kirjahyllyt ja raikkaat huonekasvit, pitää muistaa viedä sohvan kangas pesuun joku päivä, sohvapöydällä oleva iso-isoäidiltä saatu posliinihevonen peittää television alavasemman kulman.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että taidan olla aikuinen. En vielä aikuisten oikeasti aikuinen, ei minulla ole puolisoa eikä rivitaloa eikä tutkintoa, mutta minulla on keittiössä kissanruokaa ja nurkissa huonekasveja, on työpaikka ja vastuu muustakin kuin itsestäni. Hetkeksi suljen silmäni ja hengitän, eihän tämä ole pelottavaa. Sitten muistan opintolainan ja laskut, muistan miten paljon vihaan yliopisto-opiskelua, muistan vakavat parisuhteet ja puristavan kivun, muistan etäisyyden ja yksinäisyyden ja ihmismielen monimutkaisuuden ja työvaatteiden pesemisen ja ruokakaupassa käymisen ja yhtäkkiä en saakaan henkeä, tunnen paniikin nousevan ja painan kasvoni kissan kylkeä vasten. Pelasta mut, kuiskaan pehmeään turkkiin; saan vastaukseksi pelkkää kehräystä. Löydän itseni taas kerran suihkun nurkasta käpertyneenä, en millään tahtoisi lähteä pois.

Haluan Lappiin ja itärajalle. Molemmat retket suunnitteilla elokuulle.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

heliumpallo


Näin eilen äitiä, isiä ja veljeäni viimeistä kertaa ennen toukokuuta. Itketti mutten itkenyt, en pysty heidän nähden. Juteltiin niistä näistä, käytiin syömässä ja shoppailemassa, äiti kommentoi painoani sähän alat Virta olla kivan hoikka, miten oot onnistunut tossa ja yritän olla huomioimatta asiaa, mutta sitten veli vielä heittää jotain kommenttia syömishäiriöisistä miks ne ees on muka sairauksia, jos se tekee ne idiootit onnellisiks ni antaa olla, ei oo mun ongelma enkä enää kestä, juoksen ravintolan vessaan itkemään.

Kaikki vaatteeni jäävät liian pieniksi, äiti oli kiltti ja osti minulle läjän uusia rintaliivejä. Pyydän hänet nopeasti sovituskoppiin sen verran että kiristää olkahihnoja, näen kuinka hänen katseensa jumittuu vyörärölleni. Eihän sulla oo tässä enää melkeen mitään ylimääräistä ja painaa kämmenen vatsaani vasten. Säpsähdän ja hyppään taaksepäin, en halua että minuun kosketaan yllättäen. En sano mitään.

Joku saattaisi ottaa äidin kommentit kohteliaisuutena, minä kuulen vain vittuilun, mä alan olla hoikka, ei ole melkeen mitään ylimääräistä. Ja ehkä äiti tarkoittikin tuota, hän sanoi muutenkin eilen että minun pituinen ei ole tarpeeksi laiha ennen kuin on 50-kiloinen. Enää ei 54 riitä. Tahdotko äiti vielä pienemmän tyttären? Watch me.

Ote eilisillan paperipäiväkirjamerkinnästä:

Haluaisin olla sellainen tyttö 40-luvun nuortenkirjoista, sellainen jolla on kihara tukka ja paljon pisamia, traagisen kasvatuksen kokenut tai muuten vain väärinymmärretty mutta joka on silti iloinen ja ystävällinen ja tekee tärkeää työtä jossa löytää elämänsä rakkauden ja muuttaa uuteen taloon ja saa vauvan ja on onnllinen. Ingalsin Laura, Anna, tai se sairaanhoitaja joka eksyy ja päätyy naimisiin lääkärin kanssa. En ikinä muista sen nimeä, tekisi mieli lukea ne uudestaan.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

mikä kesä?


Eilen oli ihana päivä, vain pari ahdistuspilkkua varjosti. Hii.

Aamu alkoi (kieltämättä hieman krapulaisena työpaikan tutustumisbileiden jälkeen) uimarannalla Kukan kanssa, kauhusta kankeana nostin topin rintaliiveihin asti saadakseni vatsaan ja alaselkäänkin vähän väriä. Jostain syystä en kuollut, eikä Kukka näyttänyt edes katsovan mitenkään järkyttyneenä. Eivätkö ihmiset oikeasti välitä? Ihan sama minullehan on minkälainen vartalo jollain toisella on, miksi sitten oletan että kaikki koko ajan tuijottavat minua?

Mutta niin, joka tapauksessa. Uskaltauduin jopa veteenkin - vain polviin asti, mutta silti. Enimmäkseen lojuin pyyhkeellä ottamassa aurinkoa ja nauramassa Kukan kanssa uhmakkaille sorsille, söin jopa jäätelönkin. Siinä samalla tuli päivän ahdistuspilkku numero yksi: Appelsiini laittoi viestiä, "jos et muuten tiennyt niin sä tanssit ihan jumalaisen hyvin :)". En tiedä miksi, mutta tämä ahdisti minua ihan kamalasti - jotenkin se tuntuu vittuilun ja seksuaalisen ahdistelun sekoitukselta, vaikka jossain aivojeni perukoilla tiedän kyllä ettei se ollut kumpaakaan. Teki vain mieli kääriytyä pyyhkeeseen ja juosta äkkiä kotiin ja olla enää ikinä lähtemättä baariin. Älkää katsoko minua.

Rantailun jälkeen näin Sopulia, mentiin Särkänniemeen! Oli kovin hauskaa, vaikka taidan nykyään viettää siellä vähän liiankin paljon aikaa. Juoksimme laitteesta toiseen kuin pikkulapset - tosin jos jono osoittautui liian pitkäksi, kohautimme harteita ja menimme seuraavaan kohteeseen. Puiston jälkeen menimme vielä shoppailemaankin, mukaani tarttui uusi korvakoru, urheilushortsit, ihanan kirkas t-paita, kengät, kalenteri ja päiväkirja. Kun kaupat loppuivat kesken, menimme salaattibaariin, molemmat söivät urheasti jättikokoiset annokset loppuun, Sopuli jopa söi leivän ja minä otin salaattiini kastiketta. Kaksi tuntia meni kuin huomaamatta, juttelimme kaikesta mutta emme oikein mistään, syntymäpäivistä ja autoista ja entisistä tyttöystävistä. Lopulta kello oli kahdeksan, Sopuli raukka meinasi nukahtaa pystyyn ja minun piti lähteä Kukka & co'n kanssa Amarilloon. (Joka muuten oli päivän toinen ahdistuspilkku. Selvisin kuitenkin hengissä, jotenkin. Siinä seurassa on vaikea kuolla muuhun kuin nauruun.)

Tänään näen veljeä ja vanhempia viimeistä kertaa vuoteen. Olen vaihtanut vaatteet noin kymmenen kertaa, mikään ei näytä hyvältä; harkitsen vakavasti naapurissa olevaan H&M:ään menemistä ja uuden paidan ostamista. Pakko näyttää äidin edessä laihalta, pakko. Ei yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja, haluan hänen viimeisen silmäyksensä minusta olevan mahdollisimman täydellinen.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

minä määrään


Puoli vuotta sitten olin Nitan luona vaatetalkoilla. Sain häneltä massiivisen läjän liian pieniä tai "väärän" tyylisiä vaatteita, mukaan lukien hänen äitinsä vanhat, aivan uskomattoman upeat Leviksen farkkushortsit. Ne olivat minulle niin pienet etten saanut nappia kiinni ja reidet pursuivat kuin... en tiedä, jokin joka pursuaa aivan järkyttävän näköisesti.

Tänä aamuna vaatekriisi, mikään ei vaihteeksi näytä hyvältä päällä. Päätän hetken mielijohteesta kokeilla kaapin pohjalla "ehkä vielä joskus mahdun näihin" -pinossa lojuvia mustia shortseja ja hämmennyn, ne nousevat helposti reisien ohi ja tuntuvat istuvankin. Käteni tärisevät kun napitan viimeiset napit, eivät nämä voi sopia minulle. Peruutan pari askelta ja katson itseäni peilistä. Käännyn ympäri, tarkastelen itseäni jokaisesta kulmasta, miten tämä voi olla mahdollista? Näytän aivan samalta kuin puoli vuotta sitten, yhtä inhottavan lyllyvä löllyvä hyytelökasa. Tuntuu kuin kaikki vaatteeni vain suurenevat ja minä itse pysyn samana.

Näin viime yönä unta Minnistä, hän oli tullut työpaikalleni uuden poikaystävänsä kanssa; kun poika kääntyi huomasin hänen olevan Porkkana, yksi parhaista ystävistäni. He näkivät minut ja nauroivat, kävelivät pois eivätkä kiinnittäneet minuun mitään huomiota kun yritin jutella heille. Minni otti Porkkanaa kädestä ja lomitti sormensa niin kuin minun kanssani, kuiskasi korvaan rakastan sua kulta, ja käveli hänen kanssaan nurkan ympäri.

Tahtoisin vain, että painajaiset loppuisivat, sekä unessa että valveilla. Tarvitsisin halauksen, muttei ole ketään ketä halata.

139/500.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

"vittu saatana ai perkele vitun katti saatanaaaa"


Olin äsken nautinnollisilla päiväunilla päälläni vain flanelliset pyjamahousut, kun rakas kissani herätti minut. Haluatteko tietää miten rakas kissani herätti minut? Upottamalla kyntensä vasempaan nänniini.

Ei mulla muuta.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

1:30 (elossa)


Olen kuulemma huono ystävä koska minulla oli paha olla Helsingissä ja selitin vain omista tunteistani; välitän vain itsestäni, paskat muista. Kerrankin luulin että minulla on oikeus sattua, että on oikeus itkeä ja puhua itsestäni. Ei näköjään, nyt ahdistaa ja hävettää ja haluan kuihtua pois. Olisi vain pitänyt esittää onnellista ja keskittyä muihin, osaan peittelyn muutenkin niin hyvin että eipä se mitään suurta vaihtelua olisi ollut.

Tämä oli hyvä muistutus, ihmisiin ei pidä luottaa, parempi olla yksin kotona itkemässä kuin mennä ulos ja riskeerata se, että toiset näkevät pahan oloni. Minni sai minut vuosien hiljaisen ahdistuksen jälkeen oppimaan luottamaan ja puhumaan, eihän se voi olla vaikeata palata takaisin yksinäisyyteen? Muuttaa elämä yhdeksi leikiksi; leikkiä että kaikki on hyvin samalla kun iltaisin leikin veitsillä, raapia kurkkuni verille sen sijaan että soittaisin jollekulle. En haluaisi, mutta en kestä sitä että sattuu aina vain uudestaan ja uudestaan.

Tekisi mieli soittaa Nitalle ja lähteä hänen luo, mutten voi sitäkään tehdä. Luulin että Nita on paras ystäväni, mutta enpä ole hänestäkään mitään kuullut kuukauteen.

Ehkä oikeasti en vaan ole ihmisenä minkään arvoinen.