Lojun sängyssä ilman housuja, kissa nukkuu sylissäni ja minä katson Greyn anatomiaa. Vilkuilen välillä ulos ikkunasta, siellä sataa ja jyrisee, toivottavasti selviän huomisesta työpäivästä sairastumatta tai vittuuntumatta ihan liikaa. Huonettani kehystää suuret kirjahyllyt ja raikkaat huonekasvit, pitää muistaa viedä sohvan kangas pesuun joku päivä, sohvapöydällä oleva iso-isoäidiltä saatu posliinihevonen peittää television alavasemman kulman.
Yhtäkkiä havahdun siihen, että taidan olla aikuinen. En vielä aikuisten oikeasti aikuinen, ei minulla ole puolisoa eikä rivitaloa eikä tutkintoa, mutta minulla on keittiössä kissanruokaa ja nurkissa huonekasveja, on työpaikka ja vastuu muustakin kuin itsestäni. Hetkeksi suljen silmäni ja hengitän, eihän tämä ole pelottavaa. Sitten muistan opintolainan ja laskut, muistan miten paljon vihaan yliopisto-opiskelua, muistan vakavat parisuhteet ja puristavan kivun, muistan etäisyyden ja yksinäisyyden ja ihmismielen monimutkaisuuden ja työvaatteiden pesemisen ja ruokakaupassa käymisen ja yhtäkkiä en saakaan henkeä, tunnen paniikin nousevan ja painan kasvoni kissan kylkeä vasten. Pelasta mut, kuiskaan pehmeään turkkiin; saan vastaukseksi pelkkää kehräystä. Löydän itseni taas kerran suihkun nurkasta käpertyneenä, en millään tahtoisi lähteä pois.
Haluan Lappiin ja itärajalle. Molemmat retket suunnitteilla elokuulle.
Aikuisuus on pelottavaa. Muistan itsekin ne yöt jolloin mietin, että miten helvetissä sitä jaksaa pitää huolen itsestään, mutta se olo katoaa keskittyy nauttimaan elämästä :)
VastaaPoistaToivottavasti, se on vaan hankala kun on sairauksia jotka aika kirjaimellisesti vievät ilon elämästä.
Poista