"Näkyyks must et oon laihtunu?"
"Ooksä siis laihtunu vai?"
"No melkeen kymmenen kiloo puolestoist kuukaudes."
"...Ai. No. Kai se jonkin verran näkyy."
Kysyn hiljaisella äänellä kun olen Appelsiinin kanssa työpaikan taukotilassa, olemme juuri syönyt lounaan. En tiedä mitä mieltä olla, eikö kahdeksan kiloa ihan oikeasti näy? Ehkä ei; ehkä se on kaikki lihasta eikä yhtään rasvaa. Mutta toisaalta olen kiitollinen, en tahdo muiden hössöttävän ja huolehtivan. Tiedän olevani kamala ihminen tämän takia, minun pitäisi olla onnellinen siitä että minulla on ihmisiä jotka välittävät, mutta... en tiedä. Tahtoisin olla terve, tahtoisin pystyä huoletta syömään töissä muiden kanssa ja olla käymättä vaa'alla joka aamu ja ilta, mutta aina ei kai saa mitä haluaa. Minun tapauksessa kovin harvoin saa.
Eilisilta meni taas Kukan kanssa, tehtiin (tai siis Kukka teki ja minä ja hänen tyttönsä katsottiin vierestä) halloumiwokkimömmöä ja mansikka-valkosuklaajäätelöä. Hassua, että minua ei se jäätelö ahdistanut ollenkaan, mutta jokainen puraisu valkoista riisiä tuntui kamalan vaikealta. Sain kuitenkin annokseni syötyä loppuun asti ja ilta meni muuten erinomaisesti, katsottiin Greyn anatomiaa ja puhuttiin ei-oikein-mistään. Yhdentoista aikaan tajusin kellon ja aloin pyöräillä takaisin kotiin, piti nukahtaa heti mutta jumituin juttelemaan tekstiviestitse Sopulin kanssa melkein tunniksi. Hups? Ei toki väsyttänyt tänään, olin töissä yhteensä yksitoista tuntia.
Onneksi huomenna vain vajaat seitsemän tuntia töitä, pääsen jo iltapäivällä ostamaan uudet farkut (vanhat kuluivat puhki sisäreidestä, ahdistaa niin paljon etten saa henkeä) ja patterit (vaa'an patterit loppuivat tänään, en tiedä miten kestän huomisaamun) ja häiriköimään Sopulia.
179/500. Olen jäljessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti