Eilen oli kovin hauskaa töissä. Itse asissa minulla on kyllä hauskaa siellä aina, rakastan työtäni ja työpaikkaani ja työkavereitani ja esimiehiäni ja ihan kaikkea - ainoa ongelma on, että työ on sekä fyysisesti että henkisesti niin raskasta, että 42 tuntia viikossa on aivan uskomattoman uuvuttavaa. Eilenkin töiden jälkeen, samalla kun kävin tarkistamassa hänen postissa, nukuin pitkät päiväunet intissä olevan Laksin sängyssä. Tulivat todella tarpeen, sillä ilta venähti taas pitkäksi vaikka emme Sopulin kanssa baariin asti päässeet; mutta toisaalta, on pullo kallista valkoviiniä ja viisi jaksoa Greyn Anatomiaa ihan hieno tapa viettää ilta. Lämpimiä käsiä ja sinisiä sukkahousuja ja ovelia pisamia, hymyilin koko taksimatkan kotiin.
Tänään on paljon tarvittu vapaapäivä. Nukuin pitkään (tai siis, minulle pitkään), ja ajattelin viettää päivän siivoten ja pesten pyykkiä ja ollen syömättä vai syödäkö sittenkin, voisin myös käydä ostamassa lisää kissanhiekkaa ja lähteä Kukan luo askartelemaan. Jos jää aikaa niin saatan Sopuliakin nähdä, hän on jotenkin selvinnyt koko elämänsä näkemättä Pretty Womania niin päätimme että se pitää katsoa heti kun vain on mahdollista.
Eilinen lounastauolla kirjoitettu päiväkirjamerkintäni oli kovin sekava. Koen usein pienimuotoisia ahaa-elämyksiä kirjoittaessani päiväkirjaa, sillä en sensuroi itseäni ollenkaan, mutta eilen yllätin itseni täysin kun huomasin kolmannen sivun kohdalla kirjoittavani vihasta ystäviäni kohtaan.
En tiedä milloin aamupaino on viimeeksi ollut näin vähän, varmaan joskus sinä syksynä kun olin 15-vuotias. Ei silti tunnu tarpeeksi pieneltä, minä vaan lyllyn ja löllyn vaikka Sopuli kutsuukin minua halittavan pieneksi nappisilmäksi ja työpaikan pojat nostavat minua kuin olisin höyhen. Mutta ei, pakko päästä alas, neljäkymmentäkahdeksan pilkku kuusi neljäkymmentäkahdeksan pikku kuusi. (Vaiko neljäkymmentäkuusi pilkku kahdeksan? Shhh, siitä ei puhuta.) Minä vain vajoan syvemmälle sairauteen eikä kukaan tiedä, ei kukaan välitä tarpeeksi että huomaisi. Appelsiini ei huomannut vartalossani mitään eroa 63:sta kilosta, olenko oikeasti edelleen yhtä oksettavan näköinen vai eikö Appelsiini yksinkertaisesti näe? Huomaan yhtäkkiä vihaavani häntä, niin kuin vihaan Nitaa ja Porkkanaa ja Partaa ja äitiä ja ihan kaikkea. (Miksi ette näe että minulla on paha olla, miksette välitä?) Pakko laihtua.
Tietenkin tiedän että se en ole minä joka heitä vihaa. Se on syömishäiriö joka heitä vihaa, he ovat laihuushäiriön pahimpia vihollisia: jos he eivät kiinnitä huomiota, ovat he huonoja ystäviä jotka eivät välitä minusta; jos he kiinnittävät huomiota, ovat he ärsyttäviä nalkuttajia jotka eivät ymmärrä.
Ehkä laitan Stella-Jippu-soittolistani soimaan ja alan siivota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti