ja peität kaiken

Olen niin humalassa että hävettää, niin humalassa että epäilen jopa omaa oikeinkirjoitustani.

Päätän Porkkanan luo yöksi menemisen sijaan lähteä kotiin. Kävelen keskustan rajan ylitettyäni koko matkan keskellä vastaantulijoiden kaistaa, kädet ylhäällä ja katse taivaassa, sade hakkaa kasvojani niin kovaa että sattuu ja ukkonen jyrisee ympärilläni. Kävelen eteenpäin silmät kiinni ja keskityn tuntemaan, tänään olen elossa.

Yksi kaksi viisi drinkkiä takana, minun piti juoda vain kokista mutta jotain tapahtui ja luovuin kontrollista, annoin huuman viedä voimat.

Sä nyt tuskin tiedät, mutta jumalauta se tunne kun on ollut kaksi päivä syömättä ja tuntuu kun sulle kasvais siivet ja ihan oikeasti leijuisit. Se huuma. Jokainen liike nousee päähän niinku maailman vahvin huume, ei oikeesti tartte mitään muuta.

Avaudun liikaa vaikka tiedän toisen lukevan tätä ja tietävän kaiken jo valmiiksi. Ahdistus iskee kesken kaiken yhdeltä yöllä, pakko lähteä kotiin nyt heti vaikka matkaa on melkein kuusi kilometriä kävellen, matka kestää kuitenkin vain neljäkymmentäkuusi minuuttia.

Puhelimen ilmoitusääni kuuluu monta kertaa kotimatkalla, juoksen korttelin verran ennen kuin avaan. "Oot täydellinen tiedäthän", kyynelet nousevat silmiin ja juoksen toisen korttelin. En ole.

Kyllä vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin. Tulen olemaan terve ja kaunis, tulen matkustamaan pitkin Lappia ja olemaan ystäviä Minnin kanssa ja sinut itseni kanssa ja vaimo niin lähellä täydellistä kuin olla voi, mutta välillä tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Onneksi tiedän sen olevan vain maanantaiaamu kello kaksi kaksikymmentäyhdeksän puhetta, huomenna tulee jo olemaan parempi olo kun pääsen kiinnittämään järjestyksenvalvojan laatan rintaani ja myöhemmin katsomaan Disney-Pixarin elokuvia ja hengittämään.

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään.