"Herrajestas Virta sä oot laihtunut ihan sikana! Siis paljon sulta on lähtenyt tässä kuukaudesssa, viis kiloa vai kymmenen?"
Täti katsoo minua silmät pyöreänä kun astun ovesta sisään ja riisun ohuen, sateen tummentaman kangastakin.
"Mihin sä oot oikeen hävinnyt?"
Serkku hämmentyy kuinka pitkälle ympäri hänen kätensä ylettyvät, kun hän halaa minua.
"Sähän oot nykyään niin pieni että sulle sopii mikä vaan vaate."
Hymyilen, kun selaan vaatekauppojen nettisivuja tädin kanssa ja spekuloin, että näyttäisikö tietyn mallinen hame hyvältä päälläni.
Täti ihmettelee vartaloani ja sanoo etten enää saa laihtua paljon enempää. Nuoremman serkun yökylään tullut ystävä katsoo minua otsatukkansa alta sellainen tuike silmissään, etten ole hetkeen nähnyt kenenkään katsovan minua sillä tavalla. Kaksi nuorta miestä kääntyvät katsomaan minua, kun olen lenkittämässä koiraa vanhemman serkun tyttöystävän kanssa.
Ja silti itken kun istun alas ja näen vatsani, kun sisäistän että söin tänään Hesburgerissa hampurilaisaterian muiden kanssa. Raavin ihoni punaiseksi ja vedän serkun ylisuuren hupparin peittämään jäljet, olen edelleen epäilyttävän paljon merinorsun näköinen. Enhän minä edes ole kaunis, miten ihmiset voivat katseillaan valehdella minulle niin? Minulla on liian paksut reidet ja lyllyvät käsivarret, kasvojen iho on huono ja hampaani liian isot. Mutta olen päättänyt että minusta tulee täydellinen; siihen mennessä, kun jalat suuntaavat takaisin yliopistolle syyskuussa, olen jo keijukainen.
6,9 kiloa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti