heliumpallo

Näin eilen äitiä, isiä ja veljeäni viimeistä kertaa ennen toukokuuta. Itketti mutten itkenyt, en pysty heidän nähden. Juteltiin niistä näistä, käytiin syömässä ja shoppailemassa, äiti kommentoi painoani sähän alat Virta olla kivan hoikka, miten oot onnistunut tossa ja yritän olla huomioimatta asiaa, mutta sitten veli vielä heittää jotain kommenttia syömishäiriöisistä miks ne ees on muka sairauksia, jos se tekee ne idiootit onnellisiks ni antaa olla, ei oo mun ongelma enkä enää kestä, juoksen ravintolan vessaan itkemään.

Kaikki vaatteeni jäävät liian pieniksi, äiti oli kiltti ja osti minulle läjän uusia rintaliivejä. Pyydän hänet nopeasti sovituskoppiin sen verran että kiristää olkahihnoja, näen kuinka hänen katseensa jumittuu vyörärölleni. Eihän sulla oo tässä enää melkeen mitään ylimääräistä ja painaa kämmenen vatsaani vasten. Säpsähdän ja hyppään taaksepäin, en halua että minuun kosketaan yllättäen. En sano mitään.

Joku saattaisi ottaa äidin kommentit kohteliaisuutena, minä kuulen vain vittuilun, mä alan olla hoikka, ei ole melkeen mitään ylimääräistä. Ja ehkä äiti tarkoittikin tuota, hän sanoi muutenkin eilen että minun pituinen ei ole tarpeeksi laiha ennen kuin on 50-kiloinen. Enää ei 54 riitä. Tahdotko äiti vielä pienemmän tyttären? Watch me.

Ote eilisillan paperipäiväkirjamerkinnästä:

Haluaisin olla sellainen tyttö 40-luvun nuortenkirjoista, sellainen jolla on kihara tukka ja paljon pisamia, traagisen kasvatuksen kokenut tai muuten vain väärinymmärretty mutta joka on silti iloinen ja ystävällinen ja tekee tärkeää työtä jossa löytää elämänsä rakkauden ja muuttaa uuteen taloon ja saa vauvan ja on onnllinen. Ingalsin Laura, Anna, tai se sairaanhoitaja joka eksyy ja päätyy naimisiin lääkärin kanssa. En ikinä muista sen nimeä, tekisi mieli lukea ne uudestaan.