until the end

(Pekingissä on jo melkein huominen, ehkä saan kirjoittaa toisen päivityksen?)

Makaan sängyssä mutten saa unta, päässä pyörii niin paljon ajatuksia että haluaisin vain viiltää hakkaa repiä raadella ne kaikki pois, luettelen päässäni syitä miksi en saa mutta onko pakko? Ahdistaa ne määrät mitä olen täällä syönyt, ahdistaa oma saamattomuus, ahdistaa kahden viikon päästä kouluun hakeminen, ahdistaa housujeni vyötärön yli vyöryävät jenkkakahvat ja pitkästä aikaa ahdistaa myös typerä pelko, että ystäväni oikeasti vihaavat minua. En jaksa.

Minä yritän parantua, minä haluan parantua - ja silti mietin hiljaa mielessäni, että kuinkakohan kauan onnistuisin olemaan syömättä. Tuskin nuo mitään huomaisivat, ja vaikka huomaisivat niin äitikin olisi kai vain tyytyväinen. Syömättömyyden suunnittelu on niin paljon helpompaa kuin nukahtaminen, enkä millään jaksaisi tänään itkeä enää yhtään enempää. Tiedän, että pitää pysyä vahvana ja kaikki tulee loppujen lopuksi olemaan sen arvoista ja blaa blaa. Minusta olisi mukavaa, jos joku joskus halaisi minua, enkä minä aina muita. "Mä en vittu jaksa olla vahva koko ajan", kuiskaan hiljaa vanhempieni kissanpennulle. Hän jatkaa leluhiiren raatelemista minun lysähtäessä lattialle.

Facebook ehdottaa minulle jatkuvasti Sopulin tyttöystävää kaveriksi, painan pientä ruksia ja nauran koska mitä muutakaan voin kuin nauraa, kun sammutan koneen ja suljen silmäni muistan taas että minä en merkinnyt enkä ikinä tule merkitsemään hänelle en paskan vitun minkään vertaa.