you never really

Jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan. Eihän tuo enää edes näytä sanalta.

Toissäyö oli vaikein mitä taas hetkeen muistan. Kouluhaaveiden kaatuminen, oma turhautuneisuus itseeni, tämä ainainen ulkonäköni vihaaminen, polkupyöräni varastetuksi tuleminen, ja tämä loppumaton yksinäisyys. Lähinnä sen takia tahtoisin kesätöihin vaikka lääkäri kehottaakin käyttämään harkintakykyä - tuntuu etten näe enää ketään, Kukkaa tietenkin ja hänen täällä käyviä ihmisiä mutta en omiani. Ennen näimme harvase päivä, teimme kaikkea kehittävää ja vähemmän kehittävää, ja nykyään lähinnä kuulen kun pojat ohimennen mainitsevat jonkun illan jonne minua ei ollut pyydetty. (En osaa juoda kaljaa enkä pelata heidän pelejään enkä arvostaa heidän elokuviaan, no opettakaa mua sit välittäkää edes vähän mutta pysyn hiljaa, vaikka ei sillä tekemisellä oikeasti ole mitään väliä vaan sillä seuralla. Kyllä minä tiedän että heille olen loppujen lopuksi yhdentekevä, mutta inhoan sitä miten helposti he minua siitä muistuttavat.) Nitallakin on oma elämänsä, parisuhde ja labradorinnoutaja ja maisterinopinnot, ei hänkään ehdi nähdä minua kuin pari kertaa kuussa. Plip plop, ystävät kaverit puolitutut tippuvat elämästäni kuin sadepisarat ikkunani ulkopuolella tippuvat taivaalta, ajattelen vain tulevaisuuden koulua ja töitä ja toivon että tämä helvetti loppuisi.

(Taas, kerta toisensa jälkeen, minulle kerrotaan etten ole yrittämisen arvoinen. En ole saada henkeä kun ajattelen asiaa, niin pyrin olemaan ajattelematta ollenkaan vaikka oikeasti haluaisin vain huutaa ja kiroilla ääneen, miksi miksi miksi miksi miksi?)

Heräsin viime yönä kahdelta painajaiseen, poltin katoksen alla neljä tupakkaa putkeen ja lauloin Happoradiota ja mietin, miten lohduttavaa olisi -