Terapeutti kysyy miten on viikko mennyt, avaan suuni mutta en saa ääntä ulos. Lopulta purskahdan nauruun, terapeutti katsoo silmät pyöreinä. "Sori, joo, kaikki on ihan hyvin. Kai. Joo. Kyl taitaa olla." Kerron hänelle suunnitelmistani, kerron ensimmäisestä kouluviikosta ja töiden lopusta ja laskurista joka on puhelimeni alkunäytöllä, eilisestä kellarikomeron siivoamisesta. Takertelen sanoissani ja olen yleisesti sekava, mutta hän hymyilee ja nyökkäilee, kertoo olevansa ylpeä minusta. Tunnin lopussa teemme mielikuvaharjoituksen, kävelen puistossa ja törmään päiväkoti-ikäiseen itseeni, itken läpi koko harjoituksen mutta selviän läpi.
Eilen juoksin ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia putkeen. En edes hengästynyt pahasti, keskityin vain kirkkaisiin vaahteranlehtiin ja musiikkiin kuulokkeissa ja yhtäkkiä tajusin, että soittimeni ajastin piippaa, on aika kävellä kotiin. Muistan ajan, jolloin meinasin kuolla juostuani sata metriä. Se tyttö on menneisyyttä.
Jos tänään siivoaisin, voisin huomenna tehdä listan kaikista omistamistani kirjoista. Niitä on... paljon.
Kiitos<3 Toivon todella, että noin käy! Voimia sinullekin =)
VastaaPoista