unissani:
ihmepoika kuolee
kissani kuolee
kaikki kuolee
Heräsin eilisillan syömisen aiheuttaman ahdistuksen otteessa ja olin jo täysin valmistautunut viettämään tämän päivän yksin peiton alla. Onneksi Sopuli sai minut vain parilla sanalla houkuteltua keskustaan iltapäiväksi - tulispahan syötyä fiksusti ja kiroillaan ja aiheutetaan pahennusta, saan samalla myös jotain mikä saa minut liikkeelle illan kuoroharjoituksia varten. (En tiedä miten tulen pysymään hereillä, eilen meinasi taju lähteä jo kahdeksalta ja tänään pääsen vasta kymmeneksi kotiin. Vihaan aikaeroja.)
Haaveilen kouluun pääsemisestä, ja ensi vuoden kesän viettämisestä jossain päin Skånea töissä. Tahdon kouluun niin paljon että sattuu - kouluun, jossa viihdyn, jossa jaksan oikeasti taistella sairaslomalle tai osastolle taas ne puhuvat osastosta ja minä taistelen kynsin hampain joutumista vastaan.
En uskalla hymyillä, koska pelkään ettei minulla sittenkään ole syytä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti