Rakastan kuorolaulua niin paljon että välillä tuntuu kuin sydän pakahtuisi, seison Nalle Puh -nuottikansioni kanssa takarivissä ja Rondo Lapponicon viimeisten nuottien soidessa hymyilen, tänne minut on luotu. En ole kirkas sopraano enkä edes vahvoin altoista mutta silti, mikään ei saa minua tuntemaan itseäni yhtä elossaolevaksi. Ja vihdoin minulla on siellä kavereitakin, puolentoista vuoden ajan en uskaltanut puhua kenellekään mutta viime viikonloppuna rohkaistuin, ja nyt ihmiset hymyilevät ja moikkaavat minun saapuessa paikalle, kysyvät joko olen toipunut sunnuntain vastaisen yön valvomisesta ja kysyvät olenko tulossa kuorofestareille kesäkuussa.
(Kaikki kuvittelevat että laulava runotyttö on pieni ja hento, pitkät vaaleat hiukset ja tuulessa liehuva mekko. Oi, olisinkin.)
Nimenomaan! Etenkin tuo, että pitäisi jotenkin antaa suurta ylistystä sellaiselle henkilölle, joka puolustaa vain perus ihmisarvoja. On surullista, että se on noin iso asia eikä itsestäänselvyys. Mäkin haluaisin joskus lapsia, mutta mua pelottaa joko se, että en saa koskaan mahdollisuutta tai sitten mun lapsia kiusataan tai minulle ja toiselle isälle asetetaan ihan järjettömän korkea vaatimustaso. Että jos se lapsi vähänkään kitisee kaupassa, sen on pakko johtua mun seksuaalisesta suuntautumisesta. Mun äitini ja isäni ihmettelivät eilen, miksi en ole yhtään iloinen siitä, miten ahkerasti ihmiset on tuota kansalaisaloitetta äänestäneet, mutta en mä uskalla olla iloinen, koska pelkään, että petyn kuitenkin. Muakin syyllistetään siitä, että en pidä kovaa meteliä suuntautumisestani ja en ole koko ajan liehuttamassa sateenkaarilippua. Kai mä olen vain jollain tasolla luovuttanut, "ihan sama, mä nyt vain yritän jotenkin elää". Saanpahan harrastaa seksiä ilman, että mua voidaan tuomita kuolemaan siitä. Hakata kylläkin voidaan ja tappaakin. Mutta ainakin jotkut lakipykälät on mun puolella.
VastaaPoista