kesäyö

Ulkona paistaa aurinko ja lämpömittari näyttää kahtakymmentäviittä, mutta silti käydessäni äsken kaupassa näin ensimmäiset kellertävät koivut. Syyskuuhun on enää kaksi viikkoa ja aamuiset kadut pursuavat seitsenvuotisia lapsista päällään keltaisia takkeja ja sträpsitennareita, täynnä intoa ja autuaan tietämättömiä tulevaisuuden vaaroista. Bloggerin lukuluetteloni täyttyy ahdistuneista päivityksistä kouluruokailuista ja suorituspaineista, ylioppilaskirjoituksista ja yliopistojen kurssivalikoimista. Thinspoblogeissa tytöt kääriytyvät lämpimiin pyöröhuiveihin ja fitspoblogeissa Adidaksen juoksukengät hakkaavat keltaisten lehtien peittämää soraa vasten.

Ja minä istun kotona ja antaisin mitä vaan että pääsisin takaisin koulun penkille, en millään kestäisi odottaa vielä yli kahta viikkoa. Itken kun turhauttaa niin paljon, olen niin yksinäinen ja niin vailla tekemistä. Ketään ei kiinnosta nähdä minua, ei Appelsiiniä eikä Porkkanaa eikä Nitaa ja kaikkein vähiten Sopulia, vietän illat yksin laskien prosentteja ja viikkoja ja grammoja. Lukuvuoden aikana, vaikka masennus ja ahdistus estävät minua etenemästä läheskään niin nopeasti kuin pitäisi neljäs vuosi alkaa ja opintopisteitä alle kahden vuoden verran, on sentään jotain ajateltavaa - jos kuolen illalla tekemisen puutteesen niin voin sentään kerrata kiinan kirjoitusjärjestelmää tai taivutella saksan epäsäännöllisiä verbejä tai lukea Tarua sormusten herrasta ja ihan hyvällä omatunnolla väittää sen olevan yleisen kielitieteen kurssia varten. Mitä tahansa, jotten koko ajan olisi näin ahdistuneen turhautunut.

Lapsena halusin kasvaa dinosaurukseksi kun olen aikuinen. 

Nyt olen mukamas aikuinen ja näytän ihan dinosaurukselta. Pitää varoa mitä toivoo.