before we say goodbye

Siitä on melkein vuosi, elokuun 23. päivänä tasan vuosi, mutten edelleenkään saa henkeä kun kävelen yksin pimeässä. Jokainen vastaantuleva hahmo on mahdollinen uhka, sykkeeni kiihtyy vaikka se olisi vain teini-ikäinen poika. Ahdistaa jopa halata miespuolisia ystäviäni kun yhdistän miehen hajun vain häneen, siihen tuntemattomaan, humalaiseen keski-ikäiseen lenkkipolulla. Tunnen paniikin nousevan hississä jos naapurin mies on siellä kanssani kahdestaan, apua en pääse pois mitä jos mitä jos sitten en pääse pois, yritän hengittää mutta pidättelen itkua. Herään edelleen keskellä yötä ja tunnen hänen sänkensä raapivan poskeani vasten ja kädet vaatteideni alla, sydän hyppää lyönnin yli jos haistan halpaa kaljaa. En ole pystynyt käymään yksin lenkillä vuoteen, talvella Nitankin kanssa meinasin alkaa itkeä kun siirryttiin koiran kanssa metsäpolulle. Entä jos. Tulenko koskaan enää tuntemaan olevani turvassa?

En ole turvassa omilta ajatuksiltani, olin yksin pimeässä tai kävelemässä kirkkaassa auringonpaisteessa Laksin asunnolta bussipysäkille. Silloin en vilkuile peloissani ympärilleni, vaan pidättelen itkua ja uhmaan kaikkea. Kyllä minä tiedän että toinen tahtoo aikaa miehensä kanssa, mutta tänään olisin ihan oikeasti tarvinnut tuttua hymyä. Bussissa kotiin mietin jos olisin syömättä huomisen, se olisi niin helppoa kun olen töissä. Sopulikaan ei taida tahtoa seuraa illaksi, olisin yksin kotona, yksin täyden jääkaapin mutta tyhjän vatsan kanssa.

Tiedän olevani lapsellinen, niin kovin lapsellinen, kun puran kaiken turhautumisen ja pahan olon sinne minne ei pitäisi, syömiseen. Ystävä potkii minut pihalle viettääkseen "laatuaikaa" miehensä kanssa? Tänään en enää syö. Kaveri ei vastaa tekstiviestiin? Haista paska, en syö. Viinalta haiseva mies istuu bussissa viereeni ja minä alan itkeä kun kävelen kotiin. Olen heikko, olen säälittävä, huomenna en syö.

Istun polvillani vessan edessä. Entten tentten teelikamentten. En tiedä mistään mitään.

Ja päivä kun alkoi niin hyvin. Anteeksi tuplapostaus.