mies murtuu

Tällä hetkellä ahdistaa enemmän kuin varmaan kertaakaan viimeisen kuukauden aikana.

Olen flunssassa, ja koska on sunnuntai niin YTHS ei ole auki enkä halunnut taas kerran jonottamaan Acutassa tuntikausia, menin yksityiselle. Kun vastaanottovirkailija ilmoitti hinnan, pidättelin kirjaimellisesti itkua - melkein viisikymppiä enemmän kuin mitä olin itse laskenut. En sittenkään taida mennä tänään ruokakauppaan.

Seison toppi ja alushousut päällä peilin edessä. Miten voin olla näin oksettava? Reidet ovat epäsopusuhtaisen suuret, käsivarret pursuavat hihoista ulos, vatsa näyttää kuin olisin viidennellä kuulla raskaana. Takapuolesta loistaa selluliitti, alushousut puristavat jenkat esiin ja rintaliivit paljastavat selkään kertyneen rasvan.

Asuntoni on kuin hurrikaanin jäljiltä. "Alkaa etäisesti muistuttaa Tsernobyliä, odotan vaan että milloin näen ensimmäisen mutanttioravan" sanoin kerran jollekin, silloin liiottelin mutta tänään en. Siirrtyn peilin edestä lattialle, katson ympärilleni ja alan vihdoin itkeä. Laiska, tyhmä ja saamaton, laitan Zen Caféta soimaan. Suljen silmäni ja korvissani kaikuu musiikin yli kaikki äidin antama kritiikki vuosien varrelta. "Mikä mä tein väärin kun sain tollaisen tyttären?" Työnnän kissan pois, kun se yrittää tulla leikkimään. "Mä ymmärrän täysin miks sä oot joidenkin mielestä friikki." Sydän hakaa rinnassani niin kovaa että kuulen jokaisen lyönnin. "Kyllä säkin voisit vähän laihtua." Kiskon kengät jalkaan vaikka lääkäri käski levätä.

Suljen puhelimen. Virta pois päältä.