ihana taina

 
"Mä olen myös huomannut että oot laihtunut tosi paljon kesän aikana. Enkä tiedä saako ystävänä sanoa näin, enkä tiedä auttaako se, mutta oot mun mielestä aina ollut ihan helvetin kuuma eikä sun tarvi tehdä sun kropalle yhtään mitään."

En tiedä miten reagoida Appelsiinin sanoihin, tuijotan kauan puhelimen näyttöä ennen kuin vastaan bussissa humalasta tärisevin käsin. Miksi en itse näe mitään eroa? Olen sama inhottava valas kuin kolme vuotta sitten vaikka olen mukamas melkein kaksikymmentä kiloa kevyempi. Katson eilen otettuja valokuvia itsestäni ja meinaan purskahtaa itkuun, käsivarteni pursuavat ja reisieni ympärysmitta lähenee satavuotista tammea, minkä lisäksi iho on kamala ja hymy suoraan sanottuna ruma. Pakko pienentyä, en kestä, vaikka samalla toivon niin kovin että voisin vielä joskus taas uskoa Minnin vuosi sitten kylpyhuoneeni peiliin teippaamaa keltaista lappua, uskoa kun Raksa ohimennen sanoo baarin ulkopuolella että näin heteromiehen perspektiivistä olet ainakin todella hyvännäköinen pakkaus. En ymmärrä, ovatko he kaikki sokeita, eivätkö he näe miten hirveältä näytän?

Näin asiasta korkkiruuviin: tietää muuten olevansa toivoton tapaus, kun alkaa itkeä kuunnellessaan Semmareita. Melkein yhtä paha on, kun alkaa itkeä kuunnellessaan omaa kuoroaan - mutta toisaalta, me olemme aivan uskomattoman hyviä, vaikka sen itse sanonkin. Anna-Mari Kähärän kuorosovitus Mika Waltarin Aurinkolaulu-runosta soi repeatilla ja yritän päättää, kohotat katseesi valoon, taivaan sineen ja kultaan, vaiko sittenkin turha on peistä nostaa, toivoa vapautusta. Kuulen oman ääneni muiden seassa ja hymyilen salaa. Miten voi rakastaa runoutta näin paljon, miten voi musiikki olla näin täydellistä? Olisinpa minäkin.

Tänään hengitin syvään sisään ja tunsin kylkiluuni ensimmäistä kertaa. Söin aivan liian vähän ja join aivan liian paljon.

varsat lanteillasi laukkaa

olkapäilläsi perhoset

aamu askeleissasi aukee

jalkasi valaisee