luulin et meitä on kaksi

Tuijotan puhelinta, toivon sen päästävän äänen, mutta se pysyy hiljaisena. Näin paljon minä sitten lopulta näköjään merkitsen. Inhoan itseäni kun menin avautumaan, sanomaan miten vaikeaa minun on odottaa tietämättömänä hiljaisuudessa - enkä edes siihen saanut vastausta. Selvä.

Tänään piti käydä hakemassa kengät työpaikalta ja Porkkanan kanssa kirjastossa, en saanut lähdettyä ulos asunnosta. Yritin nousta, yritin käydä suihkussa ja pukea päälle mutten pystynyt, jumituin sängynpohjalle syömään, tuijottamaan pimeää puhelimen näyttöä ja itkemään. Sain alkuillasta luettua kirjan ja syötyä ja varattua tanssitunteja ja ilmoitettua itseni nyrkkeilysalille ja syötyä ja syötyä vitun läski, nyt taas vain istun koneen edessä tuijottamassa tyhjänä eteeni. Haluan pois tästä asunnosta, pois täältä painostavasta hiljaisuudesta ja sängystä joka pilkkaa pienuudellaan ja kissan luota joka oksentaa vaikka minä itse en saa. Piti alunperin lähteä tänään tädin luokse, mutta suunnitelmat muuttuivat - elättelin toivoa, että Sopuli olisi sittenkin vastannut ja halunnut nähdä, mutta jos ei niin ei.

Voisin juosta metsään ja olla tulematta enää ikinä takaisin, kävellä laiturilta veteen ja jäädä sinne, kuristua merilevään ja löytyä rannikolta joskus ensi kuussa. Sinertävän harmaa ja kylmä niin kuin se mies vuosia sitten, en enää ikinä vihaisi tai itkisi tai huutaisi.

Minulla on niin uskomattoman arvoton olo, ettei pitkään aikaan ole tuntunut tältä.