désolé

Psykiatri kyselee ja kuuntelee ja on poikkeuksellisen mukava. On tää sun tilanne selkeesti vakava ja kannatan kyllä sitä että terapiakäynnit lisääntyis kahteen viikossa, katson polviini ja taittelen nenäliinaa kädessäni. Kerron käheällä äänellä ajatuksista ja peloistani, naisen kulmat rypistyvät ja hän kyselee lisää, vastaan ja häpeän sanojani, häpeän niin paljon. Lopulta kävelen pois kädessäni odotettua pidempi sairaslomatodistus työnantajalle f32.9 määrittämätön masennustila ja papereita Kelaan.

Miten aivot voivat olla näin ristiriitaiset? Käyn kaupassa ja siivoan ja kirjoitan novelleja, odotan viimeisten flunssaoireiden lähtemistä jotta voin käydä lenkillä, haaveilen matkustamisesta ja kaksioon muuttamisesta, mutta silti. Ajatus töihin menemisestä ahdistaa niin paljon etten saa henkeä, lasken grammoja ja kaloreita ja prosentteja, herään yöllä painajaisesta huutaen ja hiestä märkänä. Siivoan ahkerasti keittiötä ja kylpyhuonetta, mutta yhtäkkiä tajuan pitäväni kädessäni veistä enkä tiedä mitä tehdä sillä. Haaveilen valkoisesta mekosta ja lapsista ja tammisesta ruokapöydästä, mutta sitten havahdun, mitä minä oikein ajattelen, kuka minut haluaisi. Selaan uutta keittokirjaa mutta laitan sen nopeasti pois, enhän minä voi tällaisia syödä.

Tänään neulon, lakkaan kynteni ja katson Tarua sormusten herrasta. Huomenna käyn Ikeassa ostamassa lisää hyllyjä, minulla on taas liikaa kirjoja. (Tai oikeastaan, kirjoja ei ikinä voi olla liian montaa, hyllyjä on vain liian vähän.) Hengitän, yritän elää.