Kirjoitin pitkän ja yksityiskohtauksen päivityksen illastani, mutta lopulta vain tuijotin sitä ja poistin kaiken.
Olin poikien kanssa Appelsiinin luona, tunsin paniikkikohtauksen nousevan ja juoksin parvekkeelle kun vielä pystyin liikkumaan. Lopulta hytisin siellä nurkassa itkien ja repimässä ihoni verille en edes tiedä kuinka kauan, Appelsiini ei tajunnut pysyä vittu kaukana musta eikä myöskään sitä, että oloani ei välttämättä helpota se, että koko muulle seurueelle kerrotaan että hei arvatkaas mitä, Virralla on paniikkikohtaus. Kun puolen ikuisuuden jälkeen palasin takaisin sisälle, tunsin kaikkien katseet niskassani ja minua hävetti niin paljon etten pystynyt jäämään sinne vaikka kuinka yritin, tilasin taksin ja päästyäni kotiin rojahdin eteisen lattialle itkemään. En pysty tähän.
Torstaina työpaikan päättäjäisjuhlat. Hirvittää se määrä ruokaa ja alkoholia ja ihmisiä, harkitsen vakavasti väittäväni olevani sairas ja jääväni kotiin itkemään.
Paniikkikohtaukset on kamalia. Mutta en ihan tajua tuota sun vihaa kavereitasi kohtaan. Eihän ne voi tietää, että mikä sulla on sillä hetkellä tai mikä sua auttaa sellaisessa tilanteessa. Ne oikeasti varmaan vaan yrittää auttaa. Älä ota kavereita itsestäänselvyytenä.
VastaaPoistaOlisi pitänyt tarkentaa - sanoin ihan suoraan (tai no, hyperventilaation keskellä änkytin) Appelsiinille, että älä koske minuun, että tämä ei ole ensimmäinen kerta ja minun pitää vaan antaa olla rauhassa niin se menee ohi. Ja Appelsiini tietää muutenkin miten itsetietoinen olen, en ymmärrä miksi hän meni huutelemaan asiasta kaikille muille.
PoistaEnkä minä todellakan ota kavereita itsestäänselvyytenä, mutta en myöskään mahda mitään sille, että sairauteni haluaa eristää minut kaikesta muusta.
Voi sinua.. Koita vaan mennä sinne työporukan päättäjäisjuhliin, älä anna sairaudelle liian isoa valtaa elämässäsi. Taistele vastaan edes hiukan! Tiedän kyllä miten ahdistavaa se voi olla.. Voimia <3
VastaaPoistaKai minä yritän, todennäköisesti lähden kotiin kesken kaiken mutta sitä sattuu. Kiitos <3
Poista