fields of gold

Vihaan sairaana olemista, vihaan yli kaiken. Mätänen kotona sängyssä vaikka tahdon ulos juoksemaan, tahdon hengästyä ja kuolla kivusta ja tuntea olevani elossa, edes kerran tänä kesänä. Tämä kesä on ollut täysin surun ja ahdistuksen sumentama, ja vasta ihan viime päivinä olen alkanut taas oikeasti tuntea edes jotain, mutta on jo elokuun puoliväli, kohta opinnot taas jatkuvat ja on liian myöhäistä. Viime kesä oli niin täydellinen, niin uskomattoman täydellinen, mutta jotenkin se on aivoissani täysin sumun peitossa. Viimeiset pari vuotta tuntuvat muutenkin jotenkin kamalan kaukaisilta, niin kuin kaikki ennen ajanlaskumme alkua. Tänään on seitsemäskymmenesviides päivä eron jälkeen, ja vaikka tiedän kokeneeni melkein kaksikymmentäyksi vuotta jotain elämän kaltaista sitä ennen, tuntuu kuin olisi koko olemassaoloni seitsemäskymmenesviides päivä. Luen vanhoja päiväkirjoja, yritän palauttaa mieleeni sen tunteen kun tiedän tarkalleen mitä tulevaisuus tuo mukanaan, kun syön sulaa suklaata ja nauran, kun juoksen bikinit päällä hyytävään järveen. Tiedostan että ne ovat kyllä minun muistojani, mutta jotenkin ne eivät tunnu ollenkaan omilta ajatuksilta. Onko oikeasti ollut aika, jolloin en vihannut itseäni?

Huomenna psykiatri, maanantaina jatkuu terapia. En millään haluaisi mennä, en halua kertoa miten hajalla olen. En halua kertoa mistä fantasioin, sitä itseinhon ja muihin kohdistuvan vihan määrää joka pulppuaa sisälläni, mutta tiedän että on pakko. Haluan parantua, ihan oikeasti haluan olla terve, pitäisi vaan löytää motivaatio tehdä asian eteen jotain. Viime päivinä olen hymyillen juonut piparminttuteetä ja ajatellut Norjaa, mutta pelottaa - mitä jos kaikki häviää ja romahdan taas, mitä jos mitä jos mitä jos. Pakko kai jaksaa yrittää toivoa hyviä asioita tulevaisuudelle.

Koettavien asioiden listassa on kaksikymmentäseitsemän kohtaa, joista kahden vieressä on ruksi ja päivämäärä. Enää kaksikymmentäviisi jäljellä.