matador

Parin päivän hiljaisuuden jälkeen alan taas olla jotenkin elossa. Keskiviikkoilta meni itkien ja huutaen ja raivokkaasti urheillen, kirosin alimpaan helvettiin kaikki ihan kaikki ja odotin vain torstaiaamua, kun pääsin lähtemään pois tästä kaupungista. Kahden ja puolen tunnin bussimatka Helsinkiin tuntui kestävän aivan liian vähän aikaa; rakastan aurinkoisten maisemien tuijottelua kun pomppii pitkin bussin penkkiä ja hyvä musiikki soi korvisa, minkä lisäksi tiesin että kun astun bussista ulos, minun täytyy lähteä sinne.

Isovanhemmillani on suuri omistusasunto Helsingin keskustassa. Vanhukset asuvat kuitenkin Espanjassa kymmenen kuukautta vuodesta, joten asunto on tyhjillään, ja vara-avaimet minulla. Saan yöpyä siellä kun pääkaupunkiseudulla olen, ja viimeiset kolme vuotta olen ollut siellä käytännössä katsoen vain Minnin kanssa. En ollut ollut siellä kertaakaan eron jälkeen - pari kertaa olen melkein joutunut menemään, mutta olen onnistunut paniikissa sopertamaan kaiken maailman tekosyitä, että miksi juuri nyt ei pysty. Tällä kertaa en siinä kuitenkaan pystynyt, vaan tärisevin jaloin ja itkusin silmin aloin kävellä isovanhempieni asuntoa kohti. Hengitä. Selvisin vierailusta jotenkin vaikken pystynyt menemään makuuhuoneeseen ihastelemaan jättimäistä peiliä enkä ikkunalaudalle istumaan katsomaan pikkukadun liikennettä enkä sohvalle katsomaan elokuvaa enkä keittiöön laittamaan teetä ja jouduin menemään vessaan itkemään vain kerran. Suurimman osan ajasta vain istuin olohuoneen lattialla ja nyökkäilin isoäidin selittelylle maailman menoista, keskityin vain hengittämiseen. Pitäisi kai olla tyytyväinen etten saanut paniikkikohtausta jo kauniin museorakennuksen kohdalla, mutta jotenkin on kamalan itsekriittinen olo. Miksi se sattuu niin paljon? En minä tahdo Minniä takaisin, miksi sitten en saa henkeä Helsingissä, miksi en pysty menemään uimaan enkä kulkemaan junilla?

Onneksi vanhusten luona täytyi olla vain pari tuntia, lähdin erittäin kiitollisena tädin kyydillä rauhalliseen lähiöön jossa ei ole muita muistoja kuin kauniin platonisia. Vietin pari päivää autuaan väliinpitämättömänä, söin kaksin käsin leipää, join viiniä ja siideriä ja kaakaota, kävin lenkilläkin vain kerran nopeasti. Jotain hymyilyn aihetta sentään, kuntoni on kohentunut aivan uskomattoman paljon. Oli ihanaa vain olla jonkin aikaa, nauttia tädin ja serkkujen ja vanhemman serkun tyttöystävän seurasta, Miika tuli käymään ja flirttaili koko perjantai-illan mutta minä menin uskomattomasta humalasta huolimatta kiltisti yksin nukkumaan joskus kahden jälkeen.

Näin tänään Kattia muutaman tunnin ajan. Aloin melkein itkeä kun halasin häntä, tuli yhtäkkiä vain sellainen olo, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Hänen seurassaan elämä on vihreää piparminttuteetä ja Disneyleffoja ja halpaa viinaa ja Lady Gagaa jotenkin vain helpompaa. Menimme ravintolaan istumaan, punaisten drinkkien ääressä puhuimme blogeista ja matkustamisesta ja parisuhteista ja siitä, miten täydelliset vanhemmat me olisimme. Hymyilin, kun bussi lähti takaisin kotia kohti.