aurinkolaulu: year in the life

Tammikuu alkaa rakettien alla suudelmalla ja rakkaudentunnustuksilla, haaveilla omasta asunnosta ja timanteista. Kello 00:00 tammikuun ensimmäisenä päivänä on elämäni onnellisin hetki.

Helmikuu jatkuu onnellisempana kuin koskaan, ja pääsen neljän kuukauden odotuksen jälkeen Kelan kuntoutusterapiaankin. Silloin aloitetaan perhesuhteiden setviminen ja pakko-oireiden hoitaminen - ei ole tarvetta käsitellä masennusta tai syömishäiriötä, kun ne ovat menneet niin taka-alalle.

Maaliskuussa huomaan ettemme ole yhtä onnellisia kuin vain hetki aikaisemmin, mutta ruokavalioni pysyy silti normaalina eikä minulla ole mitään sen suurempia itseinhoisia ajatuksia. En hae haluamaani kouluun koska tahdon pitää todennäköisyydet, että pääsemme Minnin kanssa muuttamaa yhteen, mahdollisimman korkeina. Minni ei estä minua.

Huhtikuussa Minni on koko ajan töissä, ja hänen kiinnostuksensa minun kanssa ylipäätään kommunikoimiseen alkaa hiipua minun mustasukkaisuuteni kasvaessa. Pieni paniikki alkaa nousta kurkussani mutta olen silti täysin varma että tämä on vain ohimenevä vaihe, onhan meillä ollut vaikeaa ennenkin.

Toukukuun alussa terapia loppuu mutta saan kesätöitä viikon varoitusajalla, ja se pelasti elämäni. Viikkoa myöhemmin Minni ilmoittaa että on kyllästynyt suhteeseemme, minä rukoilen häntä jaksamaan yrittää, lupaan olla hänelle parempi, mutta kaksi viikkoa siitä päivästä maailmani romahtaa. "Mä oon pahoillani mutta meidän pitää puhua." Hetken hiljaisuus. "Ootko sä varma?" Itkuiset silmät. "Oon." Tyhjyys."Okei."

Kesäkuussa en mene kovin montaa päivää itkemättä. Olen varma ettei kipu tule koskaan loppumaan, syömishäiriöni palaa kertaheitolla voimakkaampana kuin ikinä, ja vain tieto työvaatteiden paljastavuudesta pitää veitsen poissa iholtani. Laihdun viisi kiloa neljän viikon aikana. Adoptoin maailman typerimmän nimen omaavan kissan, ja eläimen seura tekee minulle parempaa kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Näen Kukan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen.

Heinäkuussa ei satu enää läheskään yhtä paljon, Sopuli hymyilyttää aamujani ja päivät menevät töissä nauraen. Käyn tanssimassa ja juhlin syntymäpäivääni, mutta yksin ollessani käperryn suihkun lattialle haukkomaan henkeä. Itseinho on silti taas vallannut maailmani, laihdun toiset viisi kiloa. Hankin pitkään halutun tatuoinnin muistuttamaan siitä, että oikea elämä on vielä odottamassa. Vahempani muuttavat Ihmepojan kanssa Kiinaan. Laadin listan asioista, jotka minun on koettava ennen kuin saan halutessani tappaa itseni.

Elokuussa saan painonlaskun tasaantumaan, laihdun vain kaksi kiloa. Kuun lopussa Sopuli lopettaa spontaanisti täysin kaiken kommunikoinnin, enkä kuule hänestä mitään moneen kuukauteen. Terapia jatkuu, kesätyöt loppuvat ja valmistaudun yliopiston neljännen lukuvuoden alkamiseen tietämättä lainkaan, mitä odottaa.

Syyskuussa lukuvuosi jatkuu, en pääse kuin kahdelle haluamalleni kurssille ja lähden itkien kotiin jo ensimmäisenä päivänä. Olen niin kamalan väsynyt kaikkeen, vihaan itseäni ja koulukavereitani ja ihan kaikkia. Katti muistuttaa minua elämästä, itken hänelle kuinka vihaan kaikkea, hän sanoo tyynesti että sitten pitää muuttaa asioita. Matkustan ensimmäistä kertaa Lappiin ja tunnen kuinka kauan sitten kuplineet tunteet palaavat takaisin vielä voimakkaampina kuin ennen. Paino nousee kaksi kiloa.

Lokakuussa Minni lähettää minun hänelle tekemät tavarat takaisin ja laittaa välit kanssani poikki, enkä ole sen jälkeen vaihtanut hänen kanssaan muita sanoja kuin hyvänjouluntoivotukset. Hukun ahdistukseen, hukun vaikka käyn elokuvissa ja suutelen kaatosateessa kahden sateenvarjon alla koska jollain tasolla tiedän jo, että Katti on liian rikki pystyäkseen tähän. Paino nousee kolme kiloa.

Marraskuussa painonnousu tasaantuu ja tunteet kasvavat, kerrankin en tukahduta niitä. Aloin kirjoittaa pitkästä aikaa, huvipuistoista ja teemukeista ja Sopulista mutta ennen kaikkea Katista, ja uskallan ottaa esiin melkein kolme vuotta aikaisemmin aloitetun, vielä keskeneräisen romaanin. Vietän koko marraskuun pyörien muistoissa ja haaveillen tulevaisuudesta, keskityn mahdollisimman vähän nykyhetkeen. Jään sairaslomalle koulusta, ja kuun viimeinen päivä lähden taas Lappiin.

Joulukuun alussa maailmani romahtaa toisen kerran, mutta niin odottamattomalla tavalla että en edelleenkään ole uskoa sitä. En nuku kahtena ensimmäisenä yönä ollenkaan, ja sen jälkeen itken kolme vai neljä vuorokautta putkeen. Kirjoitan romaanini loppuun ja tiedän ettei tapahtunut ole minun vika vaan hänen, ja vaikka kipu on sietämätöntä niin olen ylpeä itsestäni - minä en kadu sekuntiakaan, kun taas hän ei tule ikinä katumaan mitään yhtä paljon. Mutta silti, kun vihdoin lopetan itkemisen, tuntuu kuin lopettaisin tuntemisen kokonaan. Hymyilen ja flirttailen ja leikin onnellista ystävien ja perheen keskellä, mutta jotenkin vain tiedän että en tule enää päästämään toista ihmistä lähelle. Päätän parantua, ja lähden kahdeksi viikoksi lomamatkalle kummiperheen kanssa; palattuani takaisin vietän uudenvuodenaaton Kukan kanssa - ainoan ihmisen, joka on tänä vuonna pysynyt tukenani ihan kaiken läpi.

Tänä aamuna herätyskellon soidessa tasan kahdeltatoista haluan vain heittää puhelimen seinään, jatkaa painajaisista huolimatta nukkumista lämmin kissa kerällä kaulani vieressä, mutta tiedän että pitää nousta tai en ikinä pääse aikaerovieroituksestani ohi. Nousen, nyt on uusi päivä, ja muutaman sekunnin päästä muistan että nyt on joulukuun viimeinen päivä. Kyllä minä tiedän että tammikuun ensimmäinen on tavallinen päivä siinä missä muutkin, mutta minä olen näitä höpsöjä joiden maailma muuttuu aina seinäkalenterin mukana, ja totta puhuen voisin haluta vaihtaa kalenterin jo nyt. Tahdon aloittaa uuden, paremman luvun elämässäni.