mitäpä jos

"Mä rakastan sua." Vasta sanoessani sanat ääneet tajuan kuinka totta ne ovat, ja hetken ajan olen aivan varma että tältä kuolema tuntuu.

Viimeisen kymmenen päivän aikana sormistani on vuotanut yli kaksikymmentäviisituhatta sanaa, ja viime yönä uskon vihdoin saaneeni melkein kolme vuotta sitten aloitetun romaanin päätökseen. Aivan uskomaton tunne. Loppu oli niin erilainen kuin mitä olin suunnitellut, mutta eipä oikeassa elämässäkään mikään mene suunnitelmien mukaan.

En millään jaksaisi yrittää syödä. Miksi on pakko tehdä jotain, mitä vihaa niin paljon? On niin ikävä sitä leijuvaa tunnetta kun ollut päivän kaksi kolme syömättä, sitä kun näkee joka aamu numeroiden pienenevän ja housujen löystyvän. Hävettää mennä ihmisten ilmoille, olen varma että kaikki katsovat minua ja ihmettelevät, miten tämän näköinen ihminen ylipäätään kestää itseään. En minä kestäkään.

Tahtoisin kertoa Katille, kuinka paljon minulle merkitsee että hän on kaiken jälkeen vielä ystäväni, mutten millään löydä oikeita sanoja.

Terapeutti määräsi minulle vuodenvaihteen jälkeen käyntien lisääntyvän kahteen viikossa.

Meidän tarina on aina ollut rakkaustarina, mutta vasta tuona hetkenä, kun tähdet taivaalla valaisivat viimeistä sivua, muistin ettei kaikilla tarinoilla ole onnellista loppua.