"Kukka mä en uskalla mennä nukkumaan."
"Miksi et uskalla?"
"En varsinaisesti odota innolla, että mitä unia mun pää on mulle tän viikonlopun jälkeen varannut."
"Nojoo, voi olla että ei ihan kevyttä kamaa tiedossa."
Epämääräisessä horroksessa vietetyn yön jälkeen saan tekstiviestin Viirulta. Hän käyttää lempinimeäni ja minä hymyilen vaikka sanat pyörivät pitkään päässäni ennen kuin hahmotan ne; en ole varma mistä hän on kuullut, mutta hän on ainoa ihminen joka tietää koko tarinan eikä pelkästään epämääräisiä hymyjä ja olankohautuksia, ainoa joka ihan oikeasti ymmärtää.
Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana olen nukkunut kolme tuntia. En ole ikinä ennen kokenut tällaista oloa, enkä tämän jälkeen enää ikinä tahdo. Ajatteleminen vie kaksinkertaisen määrän aikaa eikä silloinkaan ole täysin selkeää, tietokoneen ruutu pitää pitää kaikkein himmeimmällä mutta silti sattuu pitää silmiä auki, tuntuu kuin kehoni toimisi ilman minua - ja silti en tahdo mennä nukkumaan, en tahdo sulkea silmiäni vaikka tiedän että pitäisi. Sain nukuttua ne kolme tuntia silloin, kun kissa käpertyi kaulan ja hartian väliseen nurkkaan ja kuulin sen tasaisen kehräyksen ja olin turvassa.
Voisin viimein luovuttaa. Kerta toisensa jälkeen minulle todistetaan, että minä sellaisena kuin olen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Minnin kesti melkein kaksi vuotta repiä muurini alas, kuinkakohan kauan minulla kestäisi rakentaa ne takaisin ylös? Harjoittelen peilin edessä hymyilemistä, pidän lusikoita valmiiksi jääkaapissa itkuntäytteisten yön jälkeisiä aamuja varten. Opettelen meikkaamaan, laihdutan kuusi kiloa, ostan enemmän korkokenkiä. Kun kerron itsestäni, elämäni on täydellinen. Luon kuoren, jonka läpi en päästä ketään.
Katson How I Met Your Motherin juuri ilmestynyttä jaksoa, ja ensimmäistä kertaa ikinä minulle on täysin yhdentekevää, että päätyvätkö Robin ja Barney yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti