Voi kultapieni, Kukka sanoo minulle puhelimeen selittäessäni ääni väristen illan tapahtumia, siitä on pitkän aikaa kun joku on viimeeksi kutsunut minua kultapieneksi. Kahdeksantoista tunnin ajan ehdin ihan oikeasti luulla että kaikki järjestyy, että nyt on vihdoin minun aikani olla onnellinen.
Olen tuntenut tämän vuoden aikana paljon: silmitöntä pelkoa huhti- ja toukokuussa, epätoivoista hukkumisen tunnetta kesäkuussa, vihaa ja katkeruutta elo- ja syyskuussa, minkä lisäksi koko ajan on ollut taustalla masennus, ahdistus ja ulkonäkökompleksit. Nyt minun kuuluisi kai tuntea niitä kaikkia, mutta olen vain... tyhjä. Itkin illalla puhelimeen kun juna lähti takaisin etelään ainahan minä itken en tee mitään muuta kuin itke mutta yhtäkkiä se vain loppui. En ole itkenyt enkä ole nukkunut, enkä palellut edes silloin kun avasin makuuhytin ikkunan heittääkseni kaksi mandariinia ohikiitävään lumihankeen. Istuin vain peittoon kääriytyneenä ja katsoin kuinka lumihanget kasvoivat ja Orion siirtyi taivaalla näkökenttäni laidasta laitaan.
Olen aina luottanut Kattiin, aina uskonut sokeana kaikkeen mitä hän on kertonut, ehkä pitäisi nytkin. Ehkä kaikki ovat sittenkin oikeassa, kun toinen toisensa jälkeen sanovat etten minä ole vaivan arvoinen.
En enää ikinä halua matkustaa junalla.
katsokaa
hei katsokaa kun
mies murtuu
jokainen on mahdollisuuden ja yrityksen arvoinen. pakko olla. kellään ei oo valtaa riistää sellasta.
VastaaPoistakamala kun vaan tuntuu, että oon poikkeus joka vahvistaa säännön.
Poistavoi ei, kuulostaa että susta tuntuu tosi kurjalta. mutta oikeastikin, SINÄ olet todellakin vaivan arvoinen ja enemmänkin.
VastaaPoistaKiitos, pitää kai yrittää uskoa.
Poista