Itsenäisyyspäivän julkisen liikenteen aikatauludraamat, lumisota (hävitty sellainen), maailman ahdistavin junamatka, lautapelimaratoneja, massiivisia määriä valko- ja kuohuviiniä, zombieleffoja ja joulupäivällinen. Kolmeen päivään mahtuu näköjään aika paljon tekemistä, etenkin täällä tädin perheen luona tuntuu kuin ei olisi yhtään omaa aikaa - ei myöskään aikaa yrittää rauhoitella itseäni sisälläni olevan ruoan määrän takia.
Koska olemme tädin perheen kanssa joulun Yhdysvalloissa lomalla, vietimme eilen suomalaisen joulun. Aamuisen piparinleipomisen, joulumarkkinoiden ja kalasavustamossa käynnin jälkeen isoäitini ja vanhemman serkun tyttöystävä tulivat molemmat myös, ja itse asiassa vanhempieni epätavallisten ruokamieltymyksien ei kalaa ei munia ei kinkkua ei alkoholia takia tämä oli myös ensimmäinen oikeasti perinteinen joulupäivälliseni. Söin niin kuin muutkin, söin kaikkea ja paljon vaikka halusin vain juosta pois ja itkeä. Ruokailun jälkeen kaikki valittivat kuinka olivat niin täynnä että sattui, minun teki mieli vain huutaa luulettekste oikeesti et toi on yhtään mitään saatana mä en muista milloin olisin viimeeksi vihannut itseäni yhtä paljon tajuuttekste miltä se tuntuu mutta hymyilin vain ja poistuin hetkeksi vessaan hengittämään. Näin palatessani muiden - no, en mummin, mutta kaikkien muiden - katseista heidän luulevan minun käyneen oksentamassa. Täti kysyikin minulta ihan suoraan myöhemmin, ollessamme kahdestaan, ja vastasin että en käynyt, en tietenkään, en mä harrasta sellaista ollenkaan. Jätin kertomatta kuinka paljon olisin tahtonut, jätin selittämättä sitä itseinhon määrää kun en osannut olla vahva ja syömättä, kun en edes repinyt kurkkua auki ja itkenyt ja kuihtunut kasaan. Haluaisin vain luovuttaa, mutta tiedän että en saa.
Yksi tyttö juttelee minulle, hymyilee ja yrittää saada omakseen. Pitäisikö minun lähteä leikkiin mukaan, eihän tässä mitään menetettävää ole kun kerran valmiiksi jo tuntuu kuin sydämeni olisi täysin tyhjä. You will never regret anything as much as the chances you didn't take with me, minä en kadu sekuntiakaan ja nämä asiat kai kuuluvat elämään, kai minä tästäkin vielä joskus pääsen yli. Sitä odotellessa voin hymyillä ja puhua televisiosarjoista ja käsikkäin kävelemisestä. Ei minua ole luotu olemaan yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti